Korona on kolauttanut ihmisen kaikkitietävyyden tunnetta. Tekeekin hyvää lukea vanhoja ajatuksiaan viruksen alkuajoilta. Yhtään ei tule "mitäs minä sanoin" -oloa. Nöyräksi vetää.
Tällaisia ajatuksia kirjoittelin yksityisessä kirjeenvaihdossani ensimmäisenä koronatalvena helmikuun lopulla kaksi vuotta sitten. Ensin kirjoitin siitä, että olin täysin levollisin mielin.
En oikein osaa ottaa koronaa vakavasti. Tähän mennessä läheisin suhteeni siihen on meksikolaisen Corona-oluen kautta.
Olinhan minä pelannut biljardin puutteessa koronapeliä, mutta yritin olla humoristinen. Sitten muistelin lapsuuteni pandemiaa, honkongilaista:
Rauhallisuuteeni vaikuttaa varmaan sekin, että muistan lapsuudesta honkongilaiseksi kutsutun influenssan. Isä ja äiti olivat yhtä aikaa korkeassa kuumeessa, ja sairaana olin minäkin. Perheen elämä oli sekaisin, mutta siitä selvittiin.
Olin juuri lukenut jonkin lehtileikkeen tästä hongkongilaisesta:
Äskettäin joku tuttu linkitti Hesarin uutisen hongkongilaisesta, joka oli kirjoitettu helmikuussa 1969. Teksti oli melkeinpä sanamuotoiluja myöten samanlaista kuin se, mitä nyt kirjoitetaan koronasta. Lähipiirissäni ei kuitenkaan tapahtunut mitään vakavaa. En muista ketään hongkongilaiseen kuollutta sukulaista, kyläläistä tai muuta tuttua.
Lopuksi arvailin koronan seurauksia:
Jotain korona tietysti tulee vaikuttamaan. Mietin esimerkiksi sitä, pääseekö tässä normaalille huhtikuun Prahan lomalle ollenkaan.
Teksti oli varsin huoleton. Rauhoittelin siinä itseäni ja kirjeeni vastaanottajaa. Tai ei tarvinnut edes paljon rauhoitella, kun ei näyttänyt omissa silmissä kovin pahalta. Toisaalta en tiedä, mitä apua olisi ollut ennakkoon murehtimisesta. Kyllä ne surut ja surkeudet sieltä sitten aikanaan tulevat, ja tulivathan ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti