maanantai 14. helmikuuta 2022

Jokaisella on tämänsä

Olympiajääkiekon neljä ensimmäistä peliä saa hävitä ja siitä huolimatta voi voittaa kultamitalin. Päättelin tästä tiedosta, että voin hyvin jättää Suomen ja Ruotsin maaottelun väliin ja katsoa jääkiekkoa sitten, kun olennaiset pelit alkavat. Säästyneen ajan käytin Sara Hildénin taidemuseossa, jonne on avattu Anna Retulaisen yksityisnäyttely Hiljaisuus.

Retulaisen maalaukset ovat siitä erikoisia, että ne ovat sekä kriitikoiden että suuren yleisön arvostamia. Värivoimaisten teosten aiheet nousevat kodista, työhuoneesta, puutarhasta, matkoista ja lapsuudesta. Tyyli on esittävän taiteen ja abstraktin välimaastossa. 

Pidin maalauksista paljon ja jäin ajattelemaan niitä. Suosittelen vahvasti. Näyttely on Tampereella, mutta kannattaa tulla kaukaakin.

Retulainen sanoo, ettei halua selittää töitään. Maalaaminen on se kieli, jolla hän kommunikoi. Hiljaisuuden teema saa pysähtymään taideteoksen äärelle ja katsomaan. Museon seinällä on Retulaisen ajatus: "Sanat ovat ehdottomia. Niiden sanoma on liian tarkka ja ne aina kertovat jostakin, takertuvat kiinni merkityksiin. Maalaus ehdottaa. Se antaa mahdollisuuden tulkita, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi."

Olisi ollut parasta, että taiteilija olisi pysynyt hallitsemassaan kuvailmaisussa ja jättänyt tuonkin selityksen pois. Sanat kun eivät välttämättä ole ehdottomia eivätkä takerru merkityksiin, vaan ehdottavat ja antavat mahdollisuuden tulkita. Monesti hyvän kirjallisuuden tuntee juuri siitä, että teksti jää tulkinnallisesti auki.

Esimerkistä käykööt Pentti Saarikosken sanat: 

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.


Anna Retulainen: Kirkko

Ei kommentteja: