Olohuoneessamme on lapsuudenkotini peruja oleva arkku. Sen sisältä löytyvän Papillonin luin kymmenen iässä. Vieläkö se säväyttäisi?- Ehkäpä.
Samoihin aikoihin tutuksi tulleen Monte Christon kreivin olen lukenut aikuisena myös aikuisena. Siinä oli yhä jotain kiehtovaa. Miehelle tehtiin vääryyttä, mutta yllättävä rikastumisensa jälkeen hän palasi kostamaan. Hän teki mitä teki ja purjehtii pois. Mitäs tähän olisi lisäämistä?
Kaikki nuoruuden kirjarakkaudet eivät ole toimineet. Hermann Hessen Arosusi jäi uusintakierroksella kahdeksaankymmeneen sivuun. Se on hyvä kirja mutta vain nuorelle ihmiselle. Saman kirjailijan Lasihelmipeli teki lukion loppuaikoina vaikutuksen, mutta nykyään en jaksaisi sitä sivuakaan.
Tänä vuonna olen testannut Niko Kazantzakiksen Pyhää köyhyyttä, joka on romaani Franciscus Assisilaisesta. Nykyisetkin ajatukseni vaurastumisen ja varallisuuden turmiollisuudesta johtuvat osin häneltä. Jaksoin lukea Pyhän köyhyyden loppuun, mutta kirjana se ei puhutellut. Aika ei ollut enää sopiva.
Franz Kafka on kestänyt suosiossani.
Musiikki on säilynyt kirjoja paremmin. Kun Neil Youngin After the Gold Rush lähtee soimaan, tuntuu samalta kuin aivan alussa.
2 kommenttia:
Joo,köyhyys on hyveellistä, johan raamatussakin ylistettiin samaa.
Samoin on käynyt minulle Hessen kanssa. Nuorena koin kuin taikaa: joku kokee samalla tavoin kuin minä ja liekkö jopa ymmärtääisi jos voisimme tavata! Nyt koen vierauttavaksi. Kuin kääntyisi liiaksikin sisään päin, omaan mieleen. Enkä sitten enää kiinnostu. Narkissos ja Kultasuu silti nevö forget.
Terv. Ilkka Asikainen
Lähetä kommentti