Huojennuin, kun Jeesuksen rukous ei alkanut toimia

Kunnioittamassani ortodoksisessa kristillisyydessä pidetään paljon esillä niin sanottua Jeesuksen rukousta, joka periytyy kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tämä lyhyt rukous kuuluu: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Rukouksen teho perustuu toistoon. Ajatellaan, että toistamisen mukana sanat painuvat vähitellen jonnekin ihmismielen syviin kerroksiin. Aloittelija lausuu sanoja ensin huulillaan, mutta hiljakseen rukous alkaa toimia itsestään. Sanat mukautuvat ihmisen sydämenlyönteihin, ja ihminen rukoilee lakkaamatta. Silloin ihmisessä alkaa tapahtua mystistä hyvää.

Joskus minäkin päätin kokeilla tätä tekniikkaa. Pitkät automatkat ja tyhjän odotuksen hetket sopivat hengellisiin harjoituksiini.

Ei vain alkanut toimia. En osannut keskittyä. Ajatukset karkasivat jalkapallotuloksiin, shakkisiirtoihin, kauppalistaan ja viimeksi näkemääni elokuvaan.

Totesin, että eihän tästä mitään tule, ja palasin elämäni vanhoihin käytäntöihin. En harrasta tuollaisia menetelmiä.

Lopettamalla hengelliset harjoitukset sain sen rauhan, jonka olin toivonut niillä saavani. Jaksan vain lyhyitä rukouksia. Mantran kaltainen hokeminen ei sovi ollenkaan. 

Huojennuin. Uskon, että minulla on Yläkerran kanssa tällainen sopimus: ei sun tartte sen enempää, sillä vähempikin riittää. 

Ymmärrettävästi kasiluokkalaiset hulinoivat baletissa

Yläkoulun kasiluokkalaisten balettivierailu ylitti uutiskynnyksen. Oli mennyt hulinaksi. Naurettiin ja buuattiin, ja pahimmillaan esiintyjien päälle heitettiin paperitolloja.

Jotenkin ymmärrän huonon käytöksen syyt ja kenties tunnen jopa myötätuntoa. Taidekasvatuksen suunnittelu on ollut tässä tapauksessa yhtä huonoa kuin nuoren yleisön reaktio siihen. Kansallisbaletin näytös on nimittäin viimeinen paikka, johon veisin kasiluokkalaisia poikia. 

Tietysti elämässä on tilanteita, joissa on vain nieltävä kiukkunsa ja pidettävä suunsa kiinni, mutta vaikenemisen opettelemiseen on parempiakin paikkoja kuin balettiesitys. Ja mitä muita mahdollisuuksia kasiluokkalaisilla on mielipiteensä huomioon ottamiseen kuin huono käytös? Se on ainoa keino, jolla he saavat käsityksensä kuuluviin ja pakottavat vaihtamaan suuntaa. 

Taidekasvattajilla pitää olla tilannetajua, ja siihen kuuluu ymmärrys yleisön vastaanottokyvystä. Ei saa vaatia kohtuuttomia. Taidemusiikkiin tutustumista ei pidä aloittaa Kaija Saariahosta. Vivaldi toimii paremmin.

Dostojevskia ei ole tarkoitettu aloittelijoille. Onneksi en ollut rinnakkaisluokalla, jonka äidinkielen opettaja luetutti abiturienttivuonna Karamazovin veljeksiä. Ehkä olisin saanut sellaisen kammon, että olisivat jääneet dostojevskit kokonaan lukematta. 

Meidän luokalla perehdyttiin Waltariin ja Seitsemään veljekseen. Ne olivat paljon parempia valintoja, lukiolaisille sopivia.

Koulun jouluevankeliumikiistoihin olisi näppärä ratkaisu

Jouluevankeliumi ja -kuvaelmat ovat aiheuttaneet kiivaita kiistoja koulumaailmassa. Ongelmaan olisi kuitenkin tarjolla helppo kompromissi, jonka luulisi kelpaavan kenelle tahansa kenties aivan katsomusten äärilaitoja lukuun ottamatta.

Ratkaisu löytyy yllättäen jouluevankeliumista itsestään. Ajatus on, että kertomus vain katkaistaisiin aiemmin kuin mihin totuttu. Pätkäiseminen ei olisi uutta. Jouluevankeliumia on tähänkin saakka luettu kahtena versiona, lyhyempänä neljänteentoista jakeeseen päättyvänä ja pitempänä versiona, joka jatkuu jakeeseen kaksikymmentä.

Kertomus alkaisi normaalisti keisari Augustuksen verokäskystä. Päätöksenä olisivat sanat: "Hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa." Jatko enkeleistä ja paimenista jäisi pois.

Näin luettuna kertomuksessa ei puhuttaisi lainkaan Jumalasta eikä edes Jeesusta mainittaisi nimeltä. Olisi vain Joosefin ja Marian matka ja synnytys alkeellisissa oloissa. Tässä versiossa ei olisi mitään yliluonnollista eikä yleensäkään uskonnollista sisältöä. Kertomuksen ydin kuitenkin säilytettäisiin. Kirkko voi sitten tapahtumissaan puhua omasta tulkinnastaan.

Menetetään paljon, jos kulutusjuhlan keskellä heitetään pois ikivanha ja hyvin tunnettu kertomus kahdesta ulkoilmaihmisestä, joille ei ollut majapaikassa sijaa. Kuvatulla tavalla toimiminen nostaisi esiin asunnottomat ja muuten ulkopuolelle joutuneet.

Jos joku minua paremmin koulumaailmassa mukana oleva innostuu ideasta, sitä sopii vapaasti levittää. 

Helsinki rämpii

Helsinkiläisten palloiluseurojen rämpiminen pitäisi olla kiinnostavaa muidenkin kuin urheiluihmisten näkökulmasta. Se saa miettimään epäonnistumisten sosiaalisia syitä ja sitä, miksi raha ei välttämättä tuo menestystä.

Tätä kirjoittaessani HIFK:n jääkiekkojoukkue on juuri käynyt häviämässä Kouvolassa 1 - 8. SM-liigassa se on viimeinen. HJK:n kausi päättyi jalkapallossa pitkään mahalaskuun. Paraikaa sen pitäisi koota uutta joukkuetta ensi kaudeksi, mutta joukkueella ole edes valmentajaa. Ketä sellainen seura kiinnostaa?

HIFK ja HJK ovat sarjojensa ainoat helsinkiläiset joukkueet. Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Vaikuttaa siltä, että taapertamisten syyt ovat samanlaisia. Koska pelaajat eivät voi olla sen huonompia kuin muuallakaan, vian täytyy olla johtamistavoissa ja seurakulttuureissa, ehkä siinä ajatuksessa, että me voimme aina ostaa tänne kaikki parhaat, onhan meillä rahaa. Ehkä vikaa on myös ylemmyydentunnossa.

Helsinkiläisten rämpiminen ei ole uutta. Kun tarkastellaan vuodelta 2016 jääkiekon ja jalkapallon lisäksi myös salibandya, jää-, käsi-, lento-, kori- ja pesäpalloa, Helsinkiin tuli mestaruus vain miesten jääpallossa ja naisten käsipallossa, ja Helsinkihän on Suomen pääkaupunki.

Esimerkiksi Kuopiossa meno on toisenlaista. Se on voittanut tänä vuonna sekä jalkapallon että jääkiekon suomenmestaruuden.

En kirjoitakaan Sanna Marinista

Tunnen Marinin Sanna hänen nuoruusvuosiltaan, kun hän ei vielä ollut Sanna Marin. Tosin viime tapaamisesta on pitkä aika. Silloin hän oli Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, muttei vielä kansanedustaja.

Tietenkin olen seurannut hänen vaiheitaan tiiviisti. Olen lukenut kaksi hänestä kirjoitettua kirjaa ja viimeksi hänen omaelämäkertansa.

Kuvittelin kirjoittavani hänestä, kun olen lukenut kolmannenkin kirjan. Ajattelin, että minulla voisi olla joitakin näkökulmia, joita ei ole ymmärretty ottaa lukuun. 

Sitten käsitin, ettei kannata. Ihmiset ovat lukinneet käsityksensä.

Keskustelu Sanna Marinista on mahdotonta. Kukaan ei ole pitkään aikaan sanonut mitään hänestä, vaan ainoastaan omasta mielipiteestään, jonka on hänestä luonut. Tätä mielipidettään kaikki sitten perustelevat ja puolustavat. 

Kohde unohtuu, ja jokainen on oman käsityksensä lumoissa. Ilmeneepä mitä tahansa, kaikki vahvistaa omaa kantaa, joka on valmiiksi valmis.

Minulta jää kirjoittamatta.

Korpisotaa

Välillä törmää historiantapahtumiin, jotka muistuttavat omaa aikaa. Niitä ei pidä käyttää ennusteina, koska elämä löytää aina uudet reittinsä. Niistä voi silti oppia.  Näin kirjoitti Pentti Haanpää romaanissaan Korpisotaa. Kirja ilmestyi vuonna 1940.

Sota oli syttynyt.

Maailman mahtimiehet olivat aloittaneet taistelun maiden ja merien herruudesta, taistelun, joka pysyi yksinkertaisten ja hiljaisten ymmärrykseltä kätkettynä. Mitä he tuolla herruudella sitten tekivät? Sitä sopi yhäti ihmetellä. Eikö heidän lopultakin ole pysyttävä yhden ihmisnahkan sisässä? Tahto valtaan on jotakin, joka kuvastelee heikon ihmisen silmissä suunnattomana hupsuutena, tavattomana, nimettömänä, kaameana tautina.

Jo vuosikausia oli kuultu sanomia sodista. Mutta ne olivat vielä kovin kaukaisia asioita. Joku sadunomainen Kiina, tarunomainen Abessinia, etäinen Espanja. Ei syntynyt hevillä sitä mielikuvaa, että nyt tapetaan ihmisiä. Olihan täällä entinen rauha, entiset mukavuudet. Nuo uutiset kaukaisilta paikkakunnilta tekivät vain elämän ikäänkuin mielenkiintoisemmaksi. Sopi sytyttää tupakka ja avata rapiseva sanomalehti: maailmalla tapahtuu, siellä taistellaankin.

Mutta sota lähestyi. Sen ukkospilvet olivat jo näkyvissä taivaanrannalla. Sanomalehtien otsikot kävivät yhä pöhöisemmiksi, ja radion kurkku oli käheä. Valtojen valtiomiehet matkustelivat ristiin ja rastiin.

Kuta laveampi ja mahtavampi valtakunta, sitä tukalammaksi se näytti nyt tuntevan olonsa, yhä turvattomampana se tunsi kyyröttävänsä pienten naapuriensa hyökkäysuhkan alla. Hyttyset näyttivät tosiaankin käyvän vaarallisiksi mammuteille.

Näennäinen hautajaisten helppous

Olen törmännyt viime päivinä mainoksiin, joissa kaupataan helpointa tapaa järjestää hautaus. Elämän perussääntöjä on kuitenkin se, että juuri helppoudessa on vaaransa.

Helpointa on unohtaa liikunta ja jäädä makoilemaan. Helpointa on jättää koulutehtävänsä tekoälyn tehtäviksi.

Hautaamisen helppoudella on joskus hyvät syynsä. Kenties vainaja on etäinen sukulainen, johon ei ole ollut lämpimiä, läheisiä välejä. Silloin hautaaminen voi olla ylimääräinen velvollisuus, joka on vain hoidettava asiallisesti. Helppous sallittakoon. Joskus leski voi olla niin heikossa kunnossa, ettei ole voimia edes suremiseen.

Toista on, jos lähellä on ihmisiä ja kuolema herättää paljon tunteita. 

Vanhassa maalaisyhteisössä hautajaisten hyväksi nähtiin paljon vaivaa. Arkku nikkaroitiin itse, ja yhdessä laitettiin syötävät. Nykyaikaisesti sanottuna tämä oli toimintaterapiaa. Tässä kaikessa valtaväestöllä olisi paljon opittavaa romaniväestöltä.

Kuoleman jälkeisinä järkytyksen päivinä pakolliset järjestelyt vaativat lähtemään liikkeelle. Pakko tekee mielelle hyvää.

Hieman samasta syystä en innostu siitäkään, että joku suunnittelee omat hautajaisensa itse. Onhan se helppoa. Ei muuta kuin mennään mummon listan mukaan. Samalla omaiset menettävät hyvän syyn miettiä keskenään vainajan merkitystä. Ei tarvitse kysellä, millaisin menoin omaa murhetta ilmaistaisiin. Vainaja saa esittää oman käsityksensä menneestä elämästä, mutta saattajilta se jää kertomatta. 

Paljon puhutaan surutyöstä, mutta mitä työtä se on, jos mitään ei tehdä?
 

Kun ei voi mennä korkealle

Yön painajaisessani olin korkealla katolla enkä uskaltanut edes liikkua. Ainoa selviytymiskeino oli se, että heräsin.

Korkeiden paikkojen kammo on tullut uniini saakka.

Minulla on ollut tämä fobia jo varhaisista ajoistani saakka. Lapsenakaan en pitänyt puussa kiipeilemisestä. Kaverit olivat puussa ja minä olin puunjuurella.

Yksi hirvittäviä kokemuksia oli, kun olin isän mukana Oitissa vanhalla tiilitehtaalla, josta piti ostaa kattopeltiä. Korkeat portaat olivat juuri niin jyrkkiä, että ne eivät olleet aivan tikapuita, joissa olisi voinut ottaa käsilläkin tukea. Niistä oli vain selvittävä omin jaloin turvautumatta isän syliin. Pelkäsin.

Jopa kiipeilevien lasten katseleminen on ollut tuskallista ja on ollut pakko lähteä muualle. En voisi laittaa kuuluisaa, pilvenpiirtäjien rakentajista otettua julistetta huoneeni seinälle. Sekin hirvittäisi liikaa.

Pitkään yritin siedätyshoitoa ja koetin mennä väkisin korkealle, mutta tämä ei auttanut. 

Lopulta tuli sovinto, kun lakkasin yrittämästä. Olen suostunut pelkooni enkä edes yritä. Luovuin kaikista yrityksistä ja aloin uskoa, että minun kuuluu pysytellä maan tasalla. Ehkä juuri tämä haluttiin sanoa minulle: pysy alhaalla siellä on sinun paikkasi.

 

Tämän kuvan katsominenkin pyörryttää.

Mitä ihmettä on linjaaminen?

Kelaa koskevat uutiset ovat jälleen kerran nostaneet esiin sanan linjaaminen. Se on hallinnon sanoista hämärimpiä.

Linjaaminen villiintyi muotisanaksi koronan aikoihin. Se tuli epäilemättä tarpeeseen, koska jotain ohjeita oli annettava kaiken tietämättömyyden keskellä. 

Minäkin olin koronan aikaan vähäpätöisessä alatason johtoryhmässä, jonka kokouksissa yritettiin käsitellä hankalaa tilannetta. Toimintaohjeita vaadittiin, mutta kukaan ei tiennyt, mitä kannatti tehdä. Koko maa oli samassa liemessä. Meidän vähäisellä johtoryhmällämme oli sama tieto ja tietämättömyys kuin maan hallituksella, meille ne vain tulivat noin vuorokauden myöhässä. 

Aivosumun keskellä ei oltu perillä edes sitä, millä tavoin korona tarttui ja oliko maskeista jotain hyötyä. Ajatuksia sekoitti sekin, että Ruotsissa toimittiin aivan eri taktiikalla.

En tiedä, kuka keksi linjaamisen, mutta yhtäkkiä kaikki linjasivat. Yhä ihmettelen tätä sanaa.

Jälkikäteen olen päätellyt, että linjaaminen tarkoittaa asian päättämistä ilman asiantuntemusta ja tarvittavia valtuuksia. Kukaan ei osaa sanoa, mitä seurauksia linjausten rikkomisesta olisi. Kukaan ei ole vastuussa päätöksistä, tai oikeastaan niitä ei edes ole, koska on vain linjauksia. Vaikutuksia tietysti toivotaan.

Mutta linjataan, linjataan. Linjataan, että maapallo jatkakoon pyörimistään.

Aikuisetkin ostavat lipun nähdäkseen Sisu 2:n

Ei ollut minun ideani mennä katsomaan toimintaelokuvaa, mutta niin vain huomasin olevani paikalla. Nähtävänä oli Sisu 2.

Elokuvan alussa ollaan Neuvostoliitossa ja vuodessa 1946. Päähenkilö ajelee kuorma-autolla rajan taakse jääneeseen kotiinsa. Hän purkaa talon, lastaa hirret lavalle ja lähtee kotimatkalle. Oikeassa elämässä mies olisi pysäytetty kymmenen kilometrin päässä rajalta ja sanottu, että suunta oli väärä, ja hänet olisi pidätetty, Vielä todennäköisemmin häntä ei olisi lainkaan päästetty Neuvostoliittoon. Ihmeitä tapahtuu, ja yleensä niihin tarvitaan elokuva.

Kotimatka muuttuu pian elokuvan mittaiseksi takaa-ajoksi. Sankaria ammutaan maasta ja ilmasta, läheltä ja kaukaa. Hänen päälleen sataa pommeja, ja hän joutuu ajamaan liekkien läpi. Vanha kuorma-auto toimii pakoautona siinä missä James Bondin Aston Martin.

Maskeeraajalla on ollut työtä, sillä päähenkilö on lopulta möykky lihaa ja verta. Lordin soittajat ovat hänen rinnallaan siloposkisia lapsia.

En kuitenkaan jännittänyt sankarin puolesta missään vaiheessa. Tiesin, että hänen oli pysyttävä hengissä 1 h 30 min. Muuten elokuva olisi päättynyt ennen aikojaan.

Lopulta sankari onnistuu pääsemään hirsikuormineen Suomeen aloittamaan talon rakennusta. Ei haitannut se, että jossain tarinan vaiheessa kuorma-auto oli uponnut lasteineen meren syvyyteen.

Tällaisia elokuvia tehdään, myydään ulkomaille asti ja niihin ostetaan pääsylippuja. Aikuisetkin ostavat.

James Bondilla oli Aston Martin, Sisu 2:n sankarilla vanha kuorma-auto.

Yläkoululainen kirjoittaa isästään

Yläkoulun äidinkielen opettaja kertoi jutun hyvästä oppilastaan. Hän oli antanut kirjoitelman aiheeksi perhe-elämään liittyvän otsikon, joka houkutteli kirjoittamaan vanhemmista tai vaikkapa omasta isästä. 

Otsikon saatuaan oppilas rupesi kirjoittamaan nopeasti ja soljuvasti. Hän luetteli tärkeitä ilmiöitä, kuten alkoholismin, työelämän paineet ja kireät asuntolainat. Avioerotkin tulivat mainituiksi.

Opettaja vei kirjoitelman muun paperipinon mukana kotiin. Hän korjasi siitä pari kirjoitusvirhettä ja pyöräytti helposti yhdeksikön.

Vasta kirjoitelmia palauttaessaan hänelle tuli mieleen uusi ajatus. Hän sanoi oppilaalle: "Tämä on hyvin kirjoitettu. Annoin ysin. Ongelmana on kuitenkin se, ettei tämä ole oikein totta. Kirjoita myöhemmin uusi juttu, se mikä sinusta tuntuu todelta."

Seuraavalla kirjoitustunnilla hän sanoi: "Kirjoita nyt se, mistä oli puhetta."

Oppilas ryhtyi työhön, tai oikeastaan oli ryhtymättä. Pitkään aikaan paperille ei tullut mitään. Puolen tunnin kuluttua hän raapusti jotain, muutama sanan. Ennen välituntia syntyi vielä jotain. Lopulta koossa oli kolmetoista sanaa.

Paperissa luki: "Isä! Sinä olet meidän perheen aita. Sinä pidät meidät koossa ja möröt poissa."

Perhosen muodonmuutokset ja ruumiin ylösnousemus

Olen yrittänyt selvittää, millä tavoin perhosen muodonmuutosten avulla on kuvattu kristillistä oppia ruumiin ylösnousemuksesta. Valitettavasti olen hukannut tiedon, kuka esitti ajatuksen ensimmäisen kerran yli tuhat vuotta sitten.

Tämän ajattelumallin mukaan ihmisen maanpäällinen elämä vertautuu perhosen toukkavaiheeseen. Toukat voivat olla myrkyllisiä ja esiintyä tuholaisjoukkoina kuin valloitusarmeijat.

Kotelovaihe on kuin kuolema. Elämä on poissa, kun kotelo vain lepää liikkumattomana paikallaan.

Vihdoin aikuinen perhonen vastaa siihen ruumiin ylösnousemusta koskevaan kysymykseen, näyttääkö Martta-mummo taivasten valtakunnassa 90-vuotiaalta vanhukselta vai kaksikymppiseltä juhannusmorsiamelta.

Ruumiin ylösnousemus ei nimittäin tarkoita jonkin entisen ulkomuodon palauttamista. Taivaallinen ruumis on kokonaan uusi niin kuin aikuinen perhonen on toukkaan ja koteloon nähden täysin uusi, vaikka eri muotojen välillä on katkeamaton jatkuvuus. Kielikuva toimii myös sillä tavoin, että aikuiset perhoset ovat kauneinta mitä luonnossa on. Ne ovat vaarattomia ihmiselle ja muille luontokappaleille.

Tätä ruumiin ylösnousemusoppia olen rakastanut. Se on ollut elämäni merkittävimpiä teologisia löytöjä. Se kertoo siitä, että Jumala pelastaa meidät toukkien kaltaiset muutosten kautta, ei suinkaan nyppimällä esiin erityisen pyhää sieluosaa ja hylkäämällä muun silkaksi jätteeksi. Ruumiskin kelpaa materiaaliksi taivasten valtakuntaan, kun koko ihminen pelastetaan, ei vain jotain parempaa osaa.

Wienin Perhostalon kaunokainen.

Kaupungin vuokratalon käyrät lattiat

Wienin matkalla osuin katsomaan merkillisen näköistä rakennusta, jonka muutkin turistit olivat löytäneet. Talon on suunnitellut arkkitehti Friedensreich Hundertwasser. Hän valitti modernin arkkitehtuurin mielikuvituksettomuutta, pilkkasi symmetriaa käyttämällä eriparisia sukkia ja kutsui suoria viivoja paholaisen työvälineiksi.

Hundertwasser oli ympäristöliikkeen aktivisti, joka herätti esiintymisillään paheksuntaa esimerkiksi Wienissä vuonna 1968, kun hän piti puheen alasti. Hän oli monipuolinen taiteilija, joka maalasi tauluja ja suunnitteli postimerkkejä ja kolikoita.

Wienissä on kaksi Hundertwasserin tunnetuksi tekemää rakennusta. Toinen niistä on oheisessa kuvassa oleva kaupungin vuokratalo.

Talon huoneet ovat monenmuotoisia, kuten kolmi- ja vinokulmaisia, sen lattiat ja käytävät ovat epätasaisia ja käyriä. Asukkailla on lupa koristella talon julkisivua niin pitkälle kuin he omasta ikkunastaan ylettyvät. Rakennuksen katolla kasvaa ruohoa. Paikalla aiemmin sijainneesta talosta on jätetty yksi kulma osaksi uutta taloa, jotta kummitukset saattoivat muuttaa vanhasta talosta uuteen.

En tiedä, kuinka käytännöllistä tämä kaikki on, mutta ainakin tämä saa ajatuksia liikkeelle.

Hundertwasserhaus-niminen kaupungin vuokratalo Wienissä.

Sivuutetaan Teemu Selänne

Minäkin olen kyllästynyt lukemaan Teemu Selänteen kommentteja esimerkiksi politiikasta. En välitä tietää, mitä mieltä hän on ministeri Juusosta, joka on kutsunut oman poikansa eduskunta-avustajakseen. Mielestäni Selänne olisi häivytettävä vaalisalaisuuden hämärään, kun äänestetään Yhdysvaltain presidenttiä. 

Tietysti Selänteellä on oikeus mielipiteeseen ja sen julki kirjoittamiseen. Tämä oikeus ei kuitenkaan ole riittävä syy siihen, että näille mielipiteille annetaan palstatilaa. 

Ylipäänsä urheilun maailmantähdillä on vain harvoin merkittäviä ajatuksia. Lähinnä tulee mieleen brasilialainen jalkapalloilija Socrates, mutta ehkä heitä on muitakin. Teemu Selänne ei ole.

Varmimmin Selänteen kommenteista päästäisiin eroon, kun hänet vain sivuutettaisiin. Kukaan ei kiinnostuisi. Ei kommentoitaisi. Ei klikattaisi juttuja auki. Ei tehtäisi hänen kanssaan yhtään mitään.

Toimittaisiin toisin kuin minä tässä: ei reagoitaisi ollenkaan. Niinhän monet tekevät lasten kanssa, kun nämä tyhmiä puhumalla haluavat herättää huomiota.

Kaikki Selänteen kritisointi lisää hänen huomiotaan, valitettavasti. Näin toimii tämäkin blogiteksi.

Hyvä tärppi mummon hautauspuheeseen

Hautauspuheita kirjoittaessani olen pitänyt tiukkaa linjaa siinä, etten julkaise vainajan CV:tä enkä anna hänelle päästötodistusta, vaikka hänen elämänsä olisi kuinka kunnioitettava hyvänsä. Niiden mainostaminen sivuuttaa Jumalan armon, josta kaikki lopulta riippuu.

Jotain vainajaan liittyvää olen kuitenkin halunnut sanoa. Joskus voi nostaa esiin jonkin elämäntapahtuman, joka on ollut hänelle kuvaava. Ammatti on monesti luonteva lähtökohta. Maanviljelijän haudalla voi puhua viimeisistä syyskynnöistä. Suutari saa miettimään paikkoja, joissa hänen kenkänsä ovat painaneet jälkensä maahan. 

Mummojen kanssa varmimman osuman saa heidän leipomuksistaan ja valmistamistaan ruoista. Saisin keittokirjan kaikesta siitä, mitä on mainittu. Tavallisimpia ovat olleet mummon lihapullat, sämpylät, pyttipannut, karjalanpiirakat, pullat, kakut ja karjalanpaistit.

Jos haluat, että sinut rakastaen muistetaan, unohda kaikki muu. Tarjoa sen sijaan läheisillesi ruokaa.