Viisi kalapuikkoa kaikille

Kohtuuttoman paljon elämästäni on kulunut niin sanottuun vääntöön ihmisen kanssa, jonka suosikkisanoja ja suoranaisia hokemia oli ”yhdenvertaisuus”.

Yhdenvertaisuus sopii minullekin erinomaisesti. Minä vain annan sille sen tulkinnan, jonka mukaan se ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille ihmiselle annetaan aina ja joka tilanteessa samat viisi kalapuikkoa. Oikeudenmukaisuus olisi helposti löydettävissä, jos sen toteuttamiseen riittäisi jakolaskun osaaminen. Todellisuudessa se on paljon mutkikkaampi kysymys, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kaikki mahdollinen viisaus. Joskus vaaditaan toimintaa, jossa jäykkä inhimillinen ajattelu ei lainkaan toimi.

Kreikkalainen ortodoksimunkki Paisios kirjoittaa: "Olettakaamme, että kahdella veljeksellä on viiden hehtaarin pelto. Inhimillisen oikeuden mukaan kummankin pitäisi saada kaksi ja puoli hehtaaria. Jumalallinen oikeus on sitä, että kumpikin saa niin paljon kuin tarvitsee."

Eläimet pehmentävät ihmistä

Suuresti epäilen, että jokin aikakausi voisi olla ratkaisevasti parempi kuin jokin toinen aikakausi. Uskon, että ihmisten pahuus ja hyvyys ovat sukupolvien ja suurten ihmisryhmien kohdalla melko vakioisia. Jos ollaan johonkin suuntaan hyviä, toiseen suuntaan ollaan sitten vastaavasti pahoja.

Ennen oli näin ja nyt on näin -ajattelu ei yleensä toimi moraalin tarkastelussa.

Poikkeuksensa on tässäkin. Tämä ajatus minulle tuli mieleen lukiessani kirjaa, joka on koottu kreikkalaisen ortodoksimunkin Paisioksen opetuksista.

Paisios kirjoittaa siitä, kuinka eläinten korvautuminen koneilla on vaikuttanut kylmentävästi ihmismieleen. Hän sanoo, että eläinten kanssa työskentelevät ihmiset olivat helläsydämellisempiä kuin koneiden käyttäjät: "Jos lastasit juhdan selkään enemmän tavaraa ja se raukka vaipui polvilleen, säälit sitä. Jos se oli nälkäinen ja katsoi sinua syyttävästi, sydämeesi koski. Muistan, että kun lehmämme sairastui, me kaikki kärsimme yhdessä sen kanssa, koska pidimme sitä perheenjäsenenä. Mutta nykyisin ihmisillä on teräsvekottimensa ja heidän sydämistäänkin on tullut teräksenkovia. Jokin teräsosa on katkennut: hitsausta! Auto on mennyt rikki: korjaamoon!"

Onneksi ovat rippikoululaiset

Monesti epäilen, että tarvitsen rippikoululaisia enemmän kuin he minua.

He tuovat suhteellisuudentajua. Heidän seurassaan ei ole mitään apua akateemisista oppiarvoista eikä menneistä saavutuksista. Heitä kiinnostaa vain se, millainen ihminen olen heille, nyt.

He vaativat tervettä yksinkertaisuutta. Vain sellaisilla viisauksilla on lopulta arvoa, jotka voi sanoa rippikoululaisten ymmärtämällä kielellä.

Ennakkoluulot ja odotushorisontti

Kolmiloikkaaja Pertti Pousi hyppäsi edelleen voimassa olevan suomenennätyksen lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Pentti Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka, Pertti Pousi ja mahdollisesti tulossa oleva maailmanennätys. Saarikosken teksteissä on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei ollut innostunut ideasta.

Saarikosken urheilukiinnostus on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät lainkaan vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Hänellä on ollut valtakunnanjuopon maine. Siihen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti": Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut.

Filosofiassa on puhuttu esiymmärryksestä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. Kansankielessä sanotaan, että "ennakkoluulot" tai hieman kauniimmin "ennakkokäsitykset" vaikuttavat siihen, mitä ihmisestä ajatellaan. Niiden taakse näkeminen vaatii erityistä ponnistelua.

Aiheesta joka jo väsyttää

Olen hieman väsynyt tähän aiheeseen, mutta kirjoitetaan nyt.

Päämäärästä ajattelen yksinkertaisesti. Pitää päästä siihen, että homoseksuaaleilla on oikeus kirkolliseen vihkimiseen. 

Lähivuosikymmeninä kirkossa tuskin päästään asiasta yksimielisyyteen. Siksi on tyydyttävä erimieliseen sopusointuun eli siihen, että kirkossa elää kaksi erilaista avioliittonäkemystä rinnakkain. Tämä ei voi olla mahdotonta, sillä en jaksa uskoa, että ristillä, anteeksiannolla tai Kristuksen ylösnousemuksella olisi mitään tekemistä erilaisten avioliittokäsitysten kanssa. Jokainen vastatkoon ratkaisuistaan Jumalan edessä.

Oma kysymyksensä se, mitä tietä päämäärään päästään. Asia on sikäli vaikea, että Helsinki ja Kajaanin takaiset erämaat omaksuvat uusia ajatuksia eri tahtiin. Monet sukupuolineutraalin avioliiton (ainakin vähän vanhemmanpuoleiset) kannattajat ovat unohtaneet, että hyvin todennäköisesti he ovat itsekin sitä joskus vastustaneet. Vuonna 2000 jopa 64 % suomalaisista oli kannattamatta jopa rekisteröityjä parisuhteita avioliitosta puhumattakaan. Vastaavasti keväällä 2010 suomalaisista vain 34 % kannatti homoseksuaalinen kirkollista vihkimistä.

Vaikka itse olen konservatiivisimpien ihmisten kanssa eri mieltä, mielestäni myös hitaita omaksujia on ymmärrettävä ja heille on annettava aikaa. Nopeat omaksujat muuttavat majansa suitsait sukkelaan, mutta isot väestönsiirrot ovat aina hitaita. On hyväksyttävä sekin, että kaikki eivät ikinä lähde sieltä, minne he ovat asettuneet.

Omasta puolestani en oikein pidä siitä, että meikäläiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Olen moittinut naispappeuden vastustajia siitä, että he eivät pysy yhteisissä päätöksissä. Minun mielestäni myös meikäläisten on kunnioitettava yhteisiä päätöksiä, vaikka ne nyt eivät meitä miellytä.

Sanalla sanoen kannatan sitä, että muutetaan kirkkolakia pikimmiten ja uudistetaan käytäntö sitä kautta. Tiedän, että kannassani on monia heikkouksia. Voisin eritellä niitä pitkään, mutta laitan tällä kertaa pisteen tähän. Mahdolliset kommentoijani varmaan keksivät niitä minunkin puolestani.

Hiihtourheilu on 1900-lukua

Lahden MM-hiihtojen on julistettu menneen hyvin. Norjalaisille ei pärjätty, mutta muuten mitaleja tuli. Järjestelyt sujuivat kuulemma hyvin.

Kovin vähälle huomiolle on jäänyt se jossain sivulauseessa mainittu asia, että lipunmyynnissä ei ylletty tavoitteeseen.

Minut puolestani hieman yllätti se, että ollessani kisojen aikaan rippileirillä yli kolmenkymmenen nuoren kanssa kukaan ei kysellyt Lahden tuloksia. Kukaan ei sanallakaan viitannut siihen, että olisi kiinnostunut Niskasen tai Pärmäkosken saavutuksista.

Minun lapsuudessani Eero Mäntyranta oli pikkupoikien idoli. Hiihtäjien tilalle ovat tulleet muut idolit.

Lumiraja etenee vuosi vuodelta pohjoista kohti, sitä myötä hiihtourheilu katoaa nuorten mielestä. Siitä tulee eksoottinen laji, jota voidaan katsoa olympialaisten aikaan niin kuin voidaan hajamielisesti seurata miekkailua, kävelyä tai melontaa, mutta ainakaan suurkisojen väliaikana hiihto ei kiinnosta.

Tilalle ovat tulleet uudet sankarit. Nuoret puhuvat eniten jääkiekosta. Sen perässä tulevat jalkapallo ja formulat, ja muille lajeille riittää vain säälimainintoja.

Abiturienttien julkinen nöyryytys kuuluisi 1900-luvulle

Vanhan kouluni entisten oppilaiden täysin julkisilta nettisivuilta on edelleen luettavissa, kuka reputti ja millaisin arvosanoin 1970-luvun ylioppilaskirjoituksissa. Tuskin tuossa julkaisemisessa on mitään laitonta. Tuloksethan jaettiin aikanaan koulun vuosikertomuksessa, ja jos niitä ei olisi nykyään netissä, niitä löytyisi kuitenkin monista piironginlaatikoista.

Niinpä kuka tahansa voi edelleen urkkia, että koulumme huonoin ja myös nimeltä mainittu abiturientti tuli hylätyksi sekä ruotsissa että englannissa. Äidinkielestä hän sai b:n ja reaalikokeesta a:n. Rikokset vanhenevat, muttei muisto siitä, kuka ei selvinnyt keväällä ylioppilaaksi. Nykyään ollaan häveliäämpiä. Saman lukion tuore vuosijulkaisu ei paljasta edes uusien ylioppilaiden nimiä.

Sanomalehdet kuitenkin kertovat ylioppilaiden nimet, ja mitä pienempi on koulu, sitä tarkemmin paikkakunnalla tiedetään kaikki kirjoituksiin osallistuneet. Tietosuojavaltuutettu ei voi estää ihmisiä päättelemästä, miksi toisessa naapuritalossa ei liputeta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina ja miksi toisessa liputetaan. Myös kaukaiset sukulaiset tietävät, jos nuorella ei mennyt kaikki aivan hyvin. Pahimpia asioita lienee, ettei nuori pääse lakkiaisiltana juhlimaan kavereidensa kanssa.

Olen varma, että kahdeksantoistavuotias on aivan liian hento kestämään julkista nöyryytystä. Miltähän vanhemmista ihmisistä tuntuisi, jos valtakunnan lehdissä kerrottaisiin, kuka sai yyteiden jälkeen potkut ja kuka ei?

Tilannetta pahentaa vielä se, että monetkaan reputtaneet eivät ole ratkaisevasti heikompia opiskelijoita kuin muut, vaan ovat jostain syystä suistuneet hetkeksi raiteiltaan. Siihen riittää oma sairastuminen, vanhemman kuolema tai onneton, nuori rakkaus. Syynä voi olla myös jännityksen takia huonosti nukuttu yö, jonka jälkeen aivot lonksuivat tyhjää.

Ainakin minulle on jäänyt täysin hämäräksi, mitä reputtamisella voitetaan. Sen sijaan olen nähnyt, mitä julkinen nolaaminen tekee nuorelle ihmiselle. Yhtä hyvin ylioppilaslakki voitaisiin myöntää jokaiselle lukion kurssit suorittaneelle. Ylioppilaskirjoituksiin osallistumalla voisi sitten saavuttaa bonuspisteitä vaikkapa korkeakouluun pääsemiseksi.

Ylioppilaskokeessa reputtaminen ei tarkoita sitä, että epäonnistuisi koko elämässään tai edes opinnoissaan. Siitä on todisteena tuore nobelisti Bengt Holmström, joka aikanaan kompastui äidinkielen kokeeseen. Ilmeisesti ylioppilaskevät jollain tavoin traumatisoi häntä, koska Holmström otti sen esille Nobel-palkinnon yhteydessä. Ehkä se on saanut hänet joskus puhujanlavalle kiivetessään sanomaan itselleen: ”Minä olen se kaveri, joka reputti yo-kokeissa.”

Julkaistu Aamulehden Sunnuntaivieras-kolumnissa 5.3.2017