Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 1

Mielessäni on muuan edesmennyt kulttuurivaikuttaja. 

Kun kuuntelin radiosta hänen esitelmiään, keskityin laskemaan hänen lausumiensa adjektiivien lukumäärää. Hänen esitelmissään ihminen ei ollut milloinkaan pelkkä "ihminen", hän oli aina "suuri ihminen", "pieni ihminen" tai "tavallinen ihminen". Aurinko ei ollut "aurinko", vaan se oli "kirkas aurinko", taivas ei ollut "taivas" vaan se oli aina jonkin värinen taivas.

Samaa lajia olivat hänen substantiivinsa. Meri ei ollut "meri", vaan se oli aina "valtameri". Nainen ei ollut "nainen", vaan "kaunotar" tai "kuningatar". Mies ei ollut "mies", vaan "sankari" tai "miesten mies" tai "tosimies".

Verbien yhteydessä hän käytti niin ikään tehosteina ylisanoja. Kukaan ei ikinä vain "sanonut", vaan aina "kivahti", "väitti", "intti" tai "ihmetteli".

Kun hänen puhumaansa tekstiä ajatteli käsikirjoituksena ja pyyhki siitä mielessään pois kaikki adjektiivit ja mahtisanat, joutui toteamaan, että itse ajatuksia ei paljon ollut, ja jos jotain oli, siinä vähässä ei ollut mitään omaa ajattelua.

Lopulta soppa tarjoiltiin tehokkaan äänenkäytön kera. Moni vaikuttui, minä en.

Uskonnollisia symboleja ei piiloteta noin vain

Jos kaikki uskonnolliset symbolit poistetaan näkymättömiin ateistien mielenrauhan varjelemiseksi, joudutaan luomaan laaja ohjelma:

Allakka joudutaan laittamaan uusiksi. Vappua lukuun ottamatta menevät melkein kaikki juhlapyhät. Vaikka juhlille keksitään moderneja sisältöjä, uskonto siellä aina tuppaa olemaan mukana, joko ilmeisenä alkusyynä tai ainakin vahvana mausteena.

Nimipäiväkalenteri menee uusiksi: Mariat, Matit, Jussit, Leenat, Johannat, Hannat, Mirjat, Saarat, Jaakot, Antit, Pekat ja kaikkien niiden johdannaiset ynnä lukemattomat muut.

Suomen museoista poistetaan kaikki keskiajalta peräisin olevat taulut, meiltähän ei tunneta tuolta ajalta yhtäkään ei-uskonnollista maalausta.

Kielestä puhdistetaan lukemattomat sananparret: A ja O, kaksiteräinen miekka, apostolinkyyti, kulmakivi... Näitä sanontoja on kokonaisen kirjan verran.

Myös kirjastossa tulee julma siivous. Ensimmäisenä heitetään menemään melkeinpä kaikki Waltarit.

Ei ole enää Suomen lippua. On neljä valkoista kankaanpalaa.

Peppilotta Sikuriina Ja Niin Edelleen Pitkätossu

Kahdeksankymmentävuotiaalla anopillani on lupa  ajokorttinsa turvin ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka hän ei ole ikinä ollut moottoripyörän kyydissä. Tämä on esimerkki siitä, että lakien lisäksi tarvitaan maalaisjärkeä.

Kohtuuden tajua tarvitaan myös uuden nimilakiehdotuksen kanssa. Se sallii ulkomaalaiset nimet suomalaiselle lapselle, neljännen etunimen ja yhdistelmäsukunimen, jonka toinen osa on toiselta vanhemmalta ja toinen toiselta.

Vaikka jätetään ottamatta huomioon ei-suomalaisten kulttuurien erikoisuudet, ongelmia voi tulla esimerkiksi siitä, että muutamat suomalaiset, almanakassa olevat etunimet ovat huomattavat pitkiä. Lisäksi on olemassa perinteisiä kaksiosaisia sukunimiä, jotka eivät kuitenkaan ole yhdistelmänimiä. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Idänpään-Heikkilä ja Koskela-Koivisto.

Näiden sääntöjen pohjalta olisi mahdollista antaa lapselle esimerkiksi nimi Kukka-Maaria Kastehelmi Vilhelmiina Margareeta Idänpään-Heikkilä-Koskela-Koivisto.

Uudessa lakiehdotuksessa ei ole varsinaista perustelua sille, miksi lapsi ei voisi saada tällaista nimestä. Jopa Peppilotta Sikuurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on hieman lyhyempi.

Hyvän lain ominaisuuksia on, että se sulkee yksiselitteisesti pois kaikki kohtuuttomuudet. Niinpä vaikuttaa siltä, että lakiehdotuksessa on vielä hiomista.

Toisaalta tuskin tässä laajaan idiotismiin päädytään. Ihmisillä on sittenkin järkeä, ja lisäksi lakiehdotuksessa sanotaan yleisesti, että nimestä ei saa olla lapselle haittaa. Tämä ajatus antaa viranomaisille harkintavallan. Lain perusteluissa ovat sanat: "On huomioitava, että myös jo vakiintuneesti käytössä oleva etunimi tai etunimistä muodostettu kokonaisuus voidaan arvioida lapsen edun vastaiseksi, jos se on omiaan aiheuttamaan lapselle haittaa."

Autuaasti unohdettu sisällissota

Olen kuullut, että jossain Ruovedellä olisi ollut sisällissodan veteraani, joka olisi halunnut ostaa itselleen kolme vierekkäistä hautapaikkaa varmistaakseen sen, ettei väärän puolen mies olisi häirinnyt hänen hautarauhaansa. En ole varma tämän tarinan totuusarvosta, mutta mahdollisessa paikkansapitämättömyydessäänkin se kertoo suomalaisesta historiasta. On nimittäin oireellista, että tuollaista tarinaa voi kertoa ilman valehtelijaksi leimautumista. Sota jätti katkerat jäljet.

Jakaantuneet leikit

Seuraavan sukupolven tilanne oli jo parempi, sillä sisällissotaa käyneiden lapset eivät enää uhanneet toistensa henkeä. Kahtiajako oli tosin selvä. Oli sopimatonta, että punikkien lapset leikkivät lahtarien lasten kanssa ja toisin päin.

Leikittiin yhdessä, urheiltiin erillään

Seuraavassa sukupolvessa jo leikittiin sopuisasti, mutta samalla oltiin hyvin tietoisia siitä, kumman puolella isovanhemmat olivat taistelleet. Elämää rajoittivat kummalliset säännöt, kuten se, että oli tiedettävä, kumpaa paikkakunnan kahdesta urheiluseurasta kuului edustaa sukutaustansa mukaisesti. 

Myös päivittäisen ruokakaupan valinnalla oli yhteiskunnallista merkitystä, koska entiset punaiset olivat ryhmittyneet kauppaketjuissa E-kirjaimen suojiin. Vastapuolen tunnuksena oli kirjainyhdistelmä SOK.

Rippikoululaiset eivät enää tiedä vanhoja rintamia

Neljännen sukupolven kanssa oli aivan toisin. Kun siihen kuuluvat nuoret olivat rippikouluiässä ja joskus vuonna 2010 olivat hautausmaakierroksella vuoden 1918 hautamuistomerkin äärellä, heistä vain harva tai tuskin kukaan tiesi, keiden puolella isoisovanhemmat olivat taistelleet. Minä pidin tästä havainnostani.

Nyt tuntuu siltä, että koko sotakin on unohtunut.

Unohdus on suuri saavutus

En välittäisi herätellä nuorten tietoisuutta, sillä sisällissodan autuasta unohtamista pidän suomalaisen yhteiskunnan suurimpana saavutuksena. Onkohan mikään muu maa kyennyt yhtä hyvin unohtamaan veritekoja yhtä nopeassa ajassa?

Tämän vuoksi kohu teloitusta kuvaavasta juhlarahasta ei ole turhaa somekiehuntaa. Hyllytetty, teloitukseen liittynyt juhlaraha tiivisti liian paljon autuaasti unohdettuja asioita yhteen kuvaan ja oli siksi eräänlaista hautarauhan rikkomista. Jos joku haluaa tutustua historiaan, lukekoon vaikka Väinö Linnan romaanin Täällä Pohjantähden alla. Sieltä saa käsityksen, kuinka suurenmoisen rauhan olemme onnistuneet rakentamaan. Linnan kertomus on niin moniulotteinen, ettei se lietso uusia vihanpitoja.

Kun Coca Cola tuli minuun

Coca Cola tuli Suomeen Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Minuun se tuli paljon myöhemmin. Isän kanssa kaupoilla käydessäni vaihtoehtoja olivat olleet vain keltainen ja punainen limonadi, mutta kun joskus seitsemän iässä olin liikkeellä viisi vuotta vanhemman naapurinpojan kanssa, hän neuvoi minua ostamaan mustaa juomaa. Se ei varsinaisesti lumonnut minua, mutta oli riittävän hyvää, jotta ostin sitä monesti myöhemmin.

Sen jälkeen se on ollut turvallinen vaihtoehto, josta aina tietää, miltä se maistuu. Siitä saa lähes kaikkialta. Erääseen Andien kylässä sitä ei ollut, ja kun naapurikylästä sain sitä ostaa, se tarjoiltiin minulle umpijäässä olevana pullona, jota pitkään sulattelin vuoriston haaleassa auringossa.

Kotimatkalla naapurinpoika kertoi paljastavansa suuren salaisuuden. Hän vei minut maitolaiturin sisään. – Niitähän oli oikeasti olemassa. Ne olivat kuorma-auton lavan korkuisia rakennelmia, joille maataloissa lypsetty maito nostettiin ja joista maitoauton kuljettajan oli helppo nostaa maitotongat kyytiin.

Maitolaiturin sisällä poika veti taskustaan tupakat esiin ja laittoi palamaan. Hän varoitti ankarasti, etten kertoisi kenellekään hänen salaisuuttaan.

En kertonut. Hieman myöhemmin sain tietää, että hän oli kuitenkin jäänyt polttamisesta vanhemmilleen kiinni.

Pelko haittaa enemmän kuin itse terrorismi

Viime torstaina terrorismi vaikutti minuun luomalla elämääni alueen, jonne ei voi mennä. Se vaikutti kuin pommi, joka saastuttaa tietyn paikan.

Tarkkaan ottaen varsinainen tekijä ei ollut terrorismi, vaan sen pelko.

Prahassa käydessäni ole aina käynyt Linnavuorella, joka on ylväästi kaiken yläpuolella ja josta näkyy koko kaupunki.

Tälläkin kertaa kiipesin Linnavuorelle, mutta sen laajalle ja kiinnostavimmalle alueelle en mennyt. Vapaata pääsyä ei enää ollut. Turistit pakotettiin pitkiin jonoihin, jotka johtivat kapealle portille. Siellä tehtiin turvatarkastus.

Kiitos ei. On tässä maailmassa parempaakin tekemistä kuin seistä turvatarkastusjonossa.

Aika loppuu kesken

Vuosi vuodelta ymmärrän entistä paremmin, että elämäni loppuu kesken. En onnistu lukemaan edes pientä osaa välttämättä luettavista kirjoista. Tuntuu siltä kuin etenisin tähtisumuissa hevosvaljakon nopeudella.

Jopa klassikoissa on merkittäviä aukkoja. Shakespearelta olen lukenut vain Hamletin ja nähnyt teatterissa Othellon. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä en ole edes koskenut. Faulkner on vieras. Vaikka olen tehnyt Saarikoskesta väitöskirjan, lyriikan tuntemisessa olen todella heikko.

Tätä ahdistustani mietin, kun näin Prahan pääkirjaston aulassa kirjoista rakennetun taideteoksen. Se ylsi lattian alta korkealle kattoon saakka.