Kun kuulin Estonian uppoamisesta

Näinä päivinä on kyselty, missä olit kun kuulit Estonian uppoamisesta.

Muistan hyvin. Olin Järvenpäässä kirkollisella pastoraalikurssilla. Yövyin vanhempieni kotona, ja aamulla lähtiessäni kuuntelin uutiset, mutta sain kiinni vain niiden hännästä. Yksityiskohdat eivät selvinneet, mutta sen ymmärsin että jotain aivan hirveää oli tapahtunut.

Kurssipäivä alkoi osallistujien valmistamalla aamuhartaudella. Se oli edellisenä päivänä huolellisesti tehty.

Hartauden jälkeen sittemmin piispana ollut Juha Pihkala kertoi, mitä yöllä oli tapahtunut. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, minkä jokainen ajatteleva ihminen tajusi: Älä avaa aamulla suutasi sanoaksesi jotain viisasta ennen kuin olet ottanut selvää edellisestä yöstä. Älä luule, että voit ymmärtää uskomisen asioita ottamatta selvää millainen on maailma.

Uskossa pitää olla juuri sopivasti makua

Pysähdyin miettimään niitä periaatteita ja ydinajatuksia, joiden pohjalta olen kaikkea tekemääni tehnyt.

Yhden oleellisen tavoitteen voin sanoa näin: "Lähteä liikkeelle opillisesti varsin perinteisestä uskosta. Tuoda harvinaisille kirkonkävijöille kokemus, että noinhan minäkin taidan uskoa ja tuohan näyttää toimivan."

Tämä ei ole helppo laji.

Tarjotussa mehussa pitää olla makua juuri sopivasti. Jos pitoisuus on liian suuri, se menee väärään kurkkuun ja vain yskittää. Mitään ei mene alas.

Jos pitoisuus on liian laiha, mehu ei maistu miltään ja tuntuu vain kaupalliselta huijaukselta. Sitä ei tee mieli lisää.

Jossain välissä on hyvä. Mehu maistuu ja ravitsee. Tekee mieli saada toinenkin annos.

Ostetaan Grönlanti

Gabriel García Márquez aloittaa kirjansa Sadan vuoden yksinäisyys unohtumattomalla tavalla:

Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aurelio Buendía, muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.

Huono kirjan alku ei olisi tämäkään: Vuosia myöhemmin, seistessään tuomioistuimen edessä, Yhdysvaltain presidentti muisti kaukaisen illan jolloin hän meni ehdottamaan, että ostetaan meille Grönlanti.

Pelipaidan V-aukko ylsi napaan asti

Tänään vietetään pelipaitapäivää, jonka ideana olisi vetää kannattamansa tai edustamansa seuran pelipaita päälleen. Eilen kuulin radiossa, kuinka hienoa oli ollut lapsena tai nuorena, kun oli sen saanut tehdä ensimmäisen kerran.

Ei se kaikilla ollut niin hienoa. Ei ollut minullakaan.

Olin pieni jalkapallon pelaaja. C-junioreina saimme pelata miesten edustusjoukkueen vanhoissa paidoissa.

Ensinnäkin paidoissa oli se vika, että ne olivat aivan liian paksua kangasta. Toiseksi ne olivat rumat. Niiden perusväri oli haalistuneen valkoinen, ja rinnassa oli vihreä, poikittainen raita.

Pahin ongelma oli, että paidat olivat liian suuria. Ylettömän pituuden saattoi ratkaista kahdella tavalla. Joko paidat pursuivat shortsien lahkeista ulos, tai sitten niistä piti rakentaa vyötärölle pussi tai maharengas. Tekipä kummalla tavalla tanahsa, V-aukot ylsivät melkein napaan saakka.

Vieraspaitoja ei tarvinnut hankkia, koska kenelläkään ei ollut yhtä rumia. Kun joukkue meni niissä paidoissa kentälle, se oli jo puoli maalia tappiolla.

Nykyään köyhäkin voi käydä sotaa

Panssarivaunut ovat käyneet yhtä turhiksi sodankäyntivälineiksi kuin muinainen ratsuväki. Vuonna 1968 ne olivat miehittämässä Tšekkoslovakiaa, mutta nykyään niitä ei juuri näe uutiskuvissa, koska sota on pienentymässä ja demokratisoitumassa. Myös ydinasevallat ovat jättiaseineen pulassa, atomipommi on kankea ase ja sen osumatarkkuus on huono. Tuulet ja meren aallot kuljettava sen vaikutuksia alueille, jonne niitä ei ole tarkoitettu.

Trendikäs ja tehokas sota käydään kätevimmillä keinoilla:

1) Itsemurhapommittajia ei voi uhkailla mitenkään. Periaatteessa he pääsevät kaikkialle, minne ihmisen voi kuvitella pääsevän. Heidän kulkuaan ei estetä betoniporsailla, eikä jokaista kadunkulmaa voi valvoa.

2) Tietokoneellaan istuva hakkeri estää yhteiskunnan ydinpalveluiden toiminnan. Tarvitaan vain enterin painallus sopivassa kohdin.

3) Lennokit mahtuvat sinne, mihin hävittäjillä ei ole menemistä. Niiden avulla sota on halpaa. Köyhäkin on leikeissä mukana.

Taitoluistelun kammottavuus ja kauneus

Taitoluistelun maailma on ollut otsikoissa. Kiira Korpi on saanut äänensä julki, mutta annetaanpa puheenvuoro myös nuorelle luistelijalle, joka ei ole koko kansan tuntema. Tämä tarina on sekä kammottava että kaunis.

Harjoittelusta tuli rasitusvamma
Tämän 17-vuotiaan kirjoittajan viimeisiksi kisoiksi jäivät valintakilpailut, joista hän sai lunastettua ikäistensä SM-finaalipaikan. Isot kisat jäivät kuitenkin väliin, kun rasitusmurtuma toi luistelemiseen katkon. Melkein kuuden kuukauden tauon jälkeen jatkaminen oli vaikeaa.
     Maajoukkueeseen ei ollut tulevalle kaudelle päässyt meidän seuralaisiamme ja valmentajat olivat selkeästi katkeria. Harjoitusmäärät olivat suuria ja harjoitukset raskaita ja vaikeita. Olisin toivonut, että olisin voinut aloittaa treenaamista vähitellen ensin ihan yksinkertaisista asioista, mutta jo ensimmäisellä tauon jälkeisellä jäällä mut laitettiin tekemään vaikeita hyppy-yhdistelmiä. 
     Toivottua kehitystä näkynyt, mutta selkäkipu palasi. Jokaisen harjoituksen jälkeen itkin kotona omaa osaamattomuuttani ja huonouttani. Inhosin itseäni, koska tunsin pettäväni valmentajieni odotukset. 

Valmentajat poistivat ryhmästä
Valmentajien kanssa pidettiin kehityskeskustelu vanhempien läsnä ollessa.
    "Emme usko, että voit enää kehittyä. Et saa enää harjoitella tässä ryhmässä. Voit mennä nuorempien ryhmään, jos nyt vielä haluat jatkaa." 
    Kotiin päästyäni menin vain istumaan meidän leikkimökin nurkkaan ja itkin. Inhosin itseäni ja elämääni ihan joka solullani. 

Hidas toipuminen ja uudelleen löytynyt ilo
Vähitellen mutta hyvin hitaasti kirjoittaja toipui. Hän alkoi käydä yksinään luistelemassa ilman paineita, pakkoa tai kisoja joissa oli pärjättävä.
    Löysin taas ilon, löysin syyn siihen, että olin halunnut käyttää suurimman osan vapaa-ajastani jäähallissa harjoitellen. En minä luistellut, koska halusin voittaa palkinnon tai koska halusin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Minä luistelin, koska se oli asia, jota rakastin.
     Vihdoin yksin luisteleminen ei enää riittänyt, vaan kirjoittaja alkoi kaivata muiden pariin. Hän vaihtoi seuraa ja rupesi käymään harjoituksissa.
     Kaikki sujui loistavasti. Harjoituksiin oli kiva mennä ja ystävystyin nopeasti uusien treenikaverien kanssa. Jäällä olin motivoituneempi kuin koskaan ja pian sain kerättyä kokoon vanhan osaamiseni. 

Armahtava valmentaja
Urheilu on kuitenkin urheilua. Pian tämänkin uuden seuran valmentajat alkoivat kysellä kilpailuihin. Seitsemäntoistavuotias lupautui mukaan.
    Kisaviikolla mua ahdisti ja stressasi. Kisaohjelmaa harjoitellessa tuntui kuin nyrkki ois puristanut mun sydäntä. Luistelusta oli taas kadonnut kaikki ilo ja koko touhu oli pelkkää suorittamista. 
    Uuden seuran valmentaja oli täynnä armahdusta. Hän ymmärsi nuorta ihmistä.
    Mun valmentaja  katsoi mua hetken ja sanoi sitten: ”Ihan riippumatta siitä, että konttaatko koko ohjelmas ajan jäällä vai teetkö täydellisen suorituksen, niin me valmennetaan sua ihan samalla tavalla. Me ollaan nähty harjoituksissa, miten sä treenaat ja millanen sä oot. Yks kisasuoritus ei vaikuta mitenkään siihen, mitä me susta ajatellaan.”
    Helpotus vyöryi yli kuin hyökyaalto enkä pystynyt tekemään mitään kyynelille, joita alkoi vieriä poskille valmentajan halatessa mua. Se, miten onnistun tai epäonnistun, ei lisää tai vähennä mun arvoa. Mä voin olla ihmisenä arvokas riippumatta siitä, onnistunko mä aina täydellisesti vai en. Sen mä opin ja haluan kertoa teillekin. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Myös sinä. Sinä riität.

- - -

Alkuperäinen kirjoitus on ilmestynyt Pirkkalan seurakunnan nuorten lehdessä Kahvi ja pulla.

Lentopallon valmennuskuvioissa on pettuuruuden makua

Suomen lentopallomaajoukkueen entinen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo johtaa tänään uuden joukkueensa Venäjän peliä Suomen maajoukkuetta vastaan.

Joku suomalainen voi olla ylpeäkin siitä, että Sammelvuo on päässyt näin merkittävään virkaan. Ainakin häntä ymmärretään.

Minä en voi mitään sille, että jokin sisälläni kuiskaa että "petturi". Se on kova sana, mutta kohteliaisuuden ja hillittynä pysymisen vaatimus ei sammuta kaikkia sisimpäni ääniä.

Ainakin Sammelvuon tapaus on taas yksi todiste siitä, että urheilussa juuri muulla kuin rahalla ei ole merkitystä. Tallimääräyksiä ei enää hävetä, ja valmentajat valmentavat mitä tahansa joukkuetta, jos vain maksetaan riittävän paljon.

Luulisi, että Sammelvuo olisi saanut sorvattua sopimukseensa samanlaisen väistön kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen Perparim Hetemaj. Hänelle sallittiin se, ettei hänen tarvinnut pelata toista kotimaataan Kosovoa vastaan.