Valkeakoski tekee tuppisuuksi

Valkeakoski on tuppisuuksi tekemisen synonyymi. Tätä ei osaa kommentoida.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, sanoi Wittgenstein. Joku toinen uskoo, että mitä ei voi pyytää, sitä on rukoiltava. Aforismit eivät kuitenkaan tepsi.

Huojun näissä mietteissä, kunnes putoan niiden välitilasta sanomattomuuteen. Autius on autiutta tyhjempi. Eihän tällaista ole olemassa. Tällaisia ihmisiä ei voi olla. 

En osaa puhua tuomioiden pituudesta, sillä nyt ollaan kauempana ihmisyydestä kuin rikokset. Tänne on tultu jostain syyllisyydestä, joka vallitsi kauan sitten ja joka pahenemistaan paheni, kunnes lakkasi mahtumasta omaan sanaansa. Kun eritellään syyllisiä ja syyttömiä, ollaan vielä ihmisten ilmoilla. Tämä maailma muistuttaa ymmärrettävää elämää vain siinä määrin kuin hakkuuaukea muistuttaa metsää.

Lehdissä on kysytty, onko tekijä katuvainen. Kuinka niin? Eihän tässä ole apua mitoista, joilla ihmiselämää arvioidaan. 

Muuan ysiluokan tyttö ei saa tänä keväänä päästötodistusta. Yhteisvalinta meni erityiseksi, ja jos juhlaan oli tilattu kakku, sen voi perua. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi, lauletaan Suvivirressä. Pikemminkin lasten mehuhetki päättyi ikävästi, musta enkeli vei päivänsankarin. Koulujen loputtua lähdetään rippileireille. Niin tämäkin tyttö puettiin viime kesänä valkeaan albaan.

Kun yö syvenee, vähenevä puolikuu nousee taivaalle aurinkoa sijaistamaan. Sen varjoissa mennään keskelle pimeää. Ristin kädet.

Elämäni Markut

Suomessa on yli 31 000 Markkua, mutta viime vuonna ei tullut yhtään lisää. Elämäni ensimmäinen Markku oli Ahonen, jonka sain yhdentoista ikäisenä koulukaverikseni. Hän oli varhaiskasvuinen poika, joka ei säästellyt voimiensa käyttämisessä. Kyllästyttyäni eräiden luokkatoverien hitaaseen velkojen maksuun päästin Ahosen osingoille. Maksut nopeutuivat. 

Pajula oli lähin työkaverini vain vuoden verran, mutta hänen rakentamalleen pohjalle oli hyvä rakentaa. Täytyy oikein muistella, että muuan juoksija Elmo Lahtinen oli varsinaisesti Markku. Savinen edustaa listallani kuvataiteita. Tynkkysestä on jäänyt mieleen, kuinka hän jalkavaivojensa keskellä sanoi: "Ylistys hänelle, joka antaa virtahevolle sen juoksun."

Esseisti Envallin ajatusta olen pitänyt tabletilla kätevästi esiin otettavana aina, kun lähimmäisiltä on vaadittu mahdottomia: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

En usko ufoihin, en sitten pätkääkään. Niinpä toistan mielelläni kirjailija Lahtelan sanoja: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen."

Julkkiksista suosikkini on Kanerva. Hänet valittiin jalkapallomaajoukkueen valmentajaksi siinä hengessä, että otetaan nyt, kun ei ole parempaan varaa. Kuitenkin juuri tämä tavallinen Markku vei Suomen kisoihin. Ehkä hänen salaisuutensa on ratkaisevasti siinä, että hän vaatii kaikkien tervehtivän toisiaan ja ottavan huomioon myös huoltajat ja fyssarit.

Luota tai ole edes luottavinasi

Hankin ruotsinlautalta liian halvan hytin. Pian selvisi, että koneiden jyrinä kantautui hyttiin pahemmin kuin lomamatkalla oli kohtuullista. 

Kalliimpaan vaihtaminen onnistui laivan toimistossa helposti, mutta virkailija ei saanut yhteyttä maksujärjestelmään. Aikansa taisteltuaan hän luovutti uuden hytin avaimen ja sanoi luottavansa siihen, että tulisin maksamaan erotuksen myöhemmin. Hän tuskin vaaransi isoja asioita. Laivayhtiö varmasti kestää pienet luottotappiot, ja ehkä sillä olisi ollut keinot myös periä puuttuva summa jälkikäteen.

Tuntui käsittämättömän hyvältä havaita, että virkailija luotti. Luottamus onkin motivoijista parhaita. Sitä lahjaa ei hevin hukkaa, sillä kun sen menettää, se on ikuisesti poissa. Siksi en katsele suuria hiihtokisoja. Minua huijattiin Lahdessa vuonna 2001 eikä minua huijata samassa asiassa kahta kertaa.

Poikkeuksista huolimatta olen hokenut itselleni: luota ihmisiin, luota tai ole edes luottavinasi. Epäily on kuin kylväisi suhteeseen hometta. Rikollisten petokset ovat eri asia, mutta vähänkään tutut ihmiset ympärilläni eivät yleensä ole rikollisia.

Onko tarkempia perusteluja? – Onhan minulla.

Kevään rippikoulukokoontumisten jälkeen nuoret jäivät pelaamaan biljardia tai pingistä. En olisi hennonut keskeyttää heitä, vaikka minun olisi pitänyt mennä toisaalle. Niinpä kysyin heiltä, kuinka kauan he aikoivat pelata. He sanoivat jonkin ajan, ja minä vain neuvoin, minne pallot ja mailat piti jättää. Pyysin sammuttamaan valot ja napsauttamaan ulko-ovesta lukon kiinni. Aina he tekivät niin kuin oli sovittu. Joka kerta. Tapauksia oli satoja.

Virkeä lapsi ja reipas vanhus

On sanoja, jotka yhdistetään tiettyihin ihmisryhmiin. Sana ihana oli miehiltä täydessä boikotissa, kunnes Antero Mertaranta teki huudollaan "Ihanaa, leijonat ihanaa" siitä lievästi sallitun, mutta edelleenkin se on miesten suusta kuultuna harvinainen sana.

Jos kuulee jonkun ihmisen aloittavan vastauksensa tai reagointinsa lähes huomaamattomalla sanalla "Apua!", voi olla varma siitä, että kyseessä on nainen. Miehet mutisevat epämääräisiä tai mongertavat "tota noin". Kaikki ihmiset niinkuttelevat, ja kohtuullisesti käytettynä se on tarpeellinen sana, vaikka sitä moititaan. Sillä ostetaan aikaa. Varsinkin radiossa se auttaa, sillä radiohiljaisuus saa äkkiä vaihtamaan kanavaa.

Sanoja "pirteä" tai "virkeä" ei käytetä lapsista. Ne ovat sanoja, joilla arvioidaan vain vanhuksia. Enintään juuri tervehtynyttä lasta voi kutsua pirteäksi.

"Reipas" on taas yksinomaan lapsille omistettu sana. Tuntuisi loukkaavalta jouduttaa vanhuksen kulkemista sanomalla, että tulepas sieltä reippaasti. Sana paljastaa myös piiloasenteita. Kun rippikoulussa oli mukana lapsityötaustaisia vastuunkantajia, muistutin heitä siitä, että nuorten kanssa "reipas" on unohdettava kokonaan. Se viestii alitajuisesti, että nuoria pidetään vajaamittaisina ihmisinä. Kuulijat ymmärtävät, että tuo tuossa uskoo olevansa ihmisenä meidän yläpuolellamme.

Valheen viisi versiota

Uusin kirjallinen löytöni on saksalainen Daniel Kehlmann. Hänen romaaninsa Maineen aion lukea muutaman kuukauden kuluttua toistamiseen. Maineen yksi luku sai muistamaan, millaiset kirjat ahdistavat. Enemmän kuin monstereita, hirviöitä ja yön hyeenoja kammoan kertomuksia, joiden aiheena on valhe.

James Dickeyn Syvä joki päättyy siihen, että tarinan ytimessä ollut valhe jää voimaan. Jokin paakku jää nielemättä, eikä totuus tee vapaaksi. 

Olli Jalosen erinomainen Stalker-vuodet on jonkinlaisen kolmoisagentin elämäntarina, jonka jännitys perustuu siihen, jääkö tekijä ihmissuhteidensa valhemaailmasta kiinni. Siinäkin tuntuu paakku.

Kammottavin teos on Emmanuel Carréren Valhe. Päähenkilönä on lääkäri, joka ei koskaan valmistunut oikeaksi lääkäriksi. Peittääkseen opintojensa keskeyttämisen hän rakensi ympärilleen monimutkaisen kulissin, joka sai jopa hänen perheensä uskomaan hänen ammattiinsa. Joka aamu hän lähti työhön viettääkseen päivänsä moottoriteiden taukopaikoilla. Illalla hän palasi kotiin niin kuin olisi muka ollut töissä. Lopulta kulissien sortuminen johti äkilliseen katastrofiin, jossa päähenkilö surmasi puolisonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.

Pahinta on, kun näkee romaanien todellisuutta ympärillään. Suuren laman vuosilta muistan paikallisen tarinan perheenisästä, joka lähti aina aamuisin työhön, vaikka työpaikkaa ei enää ollut.

Nykymaailman isot otsikot taas tuovat mieleen Solovjevin, jonka mukaan Antikristuksen maailmassa valhe jäljittelee niin taitavasti totuutta, ettei niitä kahta voi erottaa toisistaan.

Tavoitteetonta kuljeskelua

Tampereen Hämeenkatu oli täynnä hyväntuulisia ihmisiä niin kuin olisi ulkomailla ollut. Oli leppeä suviehtoo. 

Kävelin Keskustorin läpi, joka on meneillään olevan Kirkon juhlat -nimisen tapahtuman keskuspaikka. Torilla puhuttiin aidon tuntuisesti toivosta eikä jauhettu niitä somen ikuisia kirkkoaiheita. Meno vaikutti hyvältä, ja ihmisiä oli koolla kunnollinen määrä. Äänentoisto oli erinomaista toisin kuin toissa talven Helsingin Via Crucis -tapahtumassa, josta lähdin kesken pitsalle kyllästyneenä neljään eritahtiseen kaikuun. Kuulija haluaa, että voi kuulla. 

En kuitenkaan jäänyt jäänyt seuraamaan Katja Ståhlin juontamaa keskustelua. Katselen televisiostakin vain jalkapalloa, ja mieluummin luen viisaiden ajatuksia kuin kuuntelen heidän korokepuheitaan.

Tapasin muutaman tutun, kuten seurakuntamme fiksulta vaikuttavan uuden kirkkoherran. Hän on muuttamassa oman seurakuntansa alueelle. Sillä tavoin papin pitää tehdä, jos vain on mahdollista.

Olin hieman myöhässä, mutta muuten olisin voinut mennä jalkapallopeliin Tammelan stadionille, joka oli kirjaimellisesti täyttynyt yli kahdeksasta tuhannesta ihmisestä. Edellisessä kotipelissä olin. Siellä kaikki oli siistiä ja toimivaa kuin isojen futismaiden huippupeleissä, vaikka tietysti hieman pienempää. Istumapaikkani oli kentän reunalla. Ei ollut juoksuratoja luomassa välimatkaa. Nurmi oli hienossa kunnossa, ja sellaisena se pysyy syksyn kurasateille saakka. Sehän puute siinä tietysti on, ettei se muovimatto tuoksu ruoholle, muttei voi mitään. Suomi on liian lähellä jääkarhujen asuma-alueita. Sallitaan tämä.

Häpeän kysymystäni meikäläisistä ja heikäläisistä

Häpeän sitä, että kun luin Slovakian pääministerin Robert Ficon ammutuksi tulemisesta, ensimmäisiin kysymyksiini kuului, oliko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juuri näin pirullista on väkivallan logiikka. Se imaisee vastustajansakin huomaamatta omaan peliinsä. Se tarttuu ajatuksiin kuin liima, ja siitä on vaikea päästä irti. 

Kun joku surmataan, uhri on aina meikäläinen. Tappaminen on vastoin sitä asioiden hoitamisen tapaa, johon minä uskon. Voisi tunteilla siitä, että myös Robertin kaltaisten isä on aikanaan kuuluttanut ylpeänä, että vaimoni on juuri synnyttänyt poijjaan ja nyt meillä on ihmisen taimi varjeltavana. Ei kuitenkaan tarvitse mennä tällaisiin yhteisinhimillisiin tunteisiin. Tappaminen on kyllin kammottavaa muutenkin.

Jopa väkivallan ajatuksella leikkiminen on vaarallista. Kun elämä menee ammuskeluksi, kaltaiseni häviävät aina. Meikäläisten elämänmenetelmillä ei pärjätä tällaisessa maailmassa. Väkivallan laajetessa ja kiihtyessä meikäläisten ainoa osallistumisen tapa on ammutuksi tuleminen.

Edelleen uskon epämuodikkaasti Martin Luther Kingin sanoihin: "Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana meidän on valittava luopuminen joko väkivallasta tai luopuminen olemassaolosta."