tiistai 17. joulukuuta 2013

Pelkäämäsi kummitus on suilleen suistunut (17/24)

Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se nyt sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on voinut milloinkaan seisoa.

Muistan pidelleeni käsissäni Juhani Ahon romaania Kevät ja takatalvi hieman epäluuloisesti. Ajattelin, että pakkohan näitä suomalaisia klassikoista on lukea, jos aikoo jotain tietää kirjallisuudesta. Otin teoksen käsittelyyn ikään kuin yleissivistyksellisistä syistä, vaikka yleensä olen viehättynyt enemmän modernista käännöskirjallisuudesta, jossa romaanin rakenne on hajonnut, kuin kotimaiseen maalaisyhteisöön sijoittuvista lukuromaaneista.

Olin väärässä. Juhani Ahon romaani on hieno. Sen tietty vanhanaikaisuus korosti kirjan vahvaa elämännäkemystä ja lopulta enemmän viehätti kuin karkotti.

Jo kirjan nimi "Kevät ja takatalvi" oli syvällinen. Elämässä sekä keskikesän huiput että sydäntalvet ovat harvinaisia, mutta heräilevä toiveikkuus ja sitä seuraava pettymys ovat läsnä koko ajan.

Juhani Aho: Kevät ja takatalvi

Ei kommentteja: