Selänteen olisi viisainta keskittyä jääkiekkoon

Teemu Selänne on suurenmoinen jääkiekkoilija, mutta yhteiskunnallisena keskustelijana hän kaatuu rähmälleen.

Joukkoraiskaus jota ei ollut

Vuonna 2011 Selänne osallistui pakolaiskeskusteluun kertomalla ystävänsä tyttärestä, joka olisi joutunut joukkoraiskauksen uhriksi. Selänteen mukaan rikoksen tekijät olisivat olleet maahanmuuttajia. Jopa tasavallan presidentti Niinistö otti todesta hänen juttunsa.

Kun ruvettiin tarkemmin selvittämään, missä ja milloin Selänteen mainitsema tapaus oli sattunut, ilmeni, että mitä todennäköisimmin ei missään eikä koskaan. Lapsilla on mielikuvituskaverinsa ja Selänteellä luultavasti mielikuvitusraiskaajansa. Ainakin oli varmaa, että poliisi ei ollut kirjannut yhtäkään tapausta, johon Selänteen kuvaus olisi sopinut.

Selänne käsittää sakkorangaistuksen väärin

Viimeksi Selänne on nostanut esiin saamansa ylinopeussakot. En puutu siihen, että sakon maksaminen ja maidon ostaminen ovat kovin erilaisia maksuja eikä niitä pidä verrata keskenään. En puutu siihenkään, että Selänne on luullut vankilan ja sakon olevan Suomessa vapaasti valittavia vaihtoehtoja.

Selänne ei ymmärrä päiväkotien ja vankilan eroa

Sen sijaan kirjoitan siitä, kuinka Selänteen mukaan päiväkodit ja vankilat ovat Suomessa samanlaisia paikkoja.  Epäilen, onko Selänne ikinä käynyt suomalaisessa päiväkodissa. Kaikki viittaa siihen, että ainakaan hän ei ole käynyt suomalaisissa vankiloissa.

Minä en tunne kaikkia suomalaisia vankiloita, mutta kuudessa olen sentään ollut. Kieltämättä ne ovat kaukana siitä tyrmästä, johon lapsuuden suosikkikirjani Monte Christon kreivi oli tuomittu, ja on aivan toista suorittaa rangaistustaan Kylmäkoskella kuin Papillonin Pirunsaarella.

Mutta eivät ne suomalaiset vankilat päiväkoteja ole. En ole ollut niissä kaikissa, mutta kuudessa vankilassa olen käynyt. Joka kerta vankilan ovella pois lähtiessäni olen huokaissut, että Luojan kiitos, minun ei tarvitse jäädä. En jaksaisi noiden muurien sisällä yhtä kokonaista päivää. On se niin ankeaa elämää.

Suositus

Suosittelen, että Selänne keskittyy vastaisuudessa jääkiekkoon.

Olisipa meilläkin jotain kieltoja

Uskon siihen, että kaikki ensiluokkaisen hyvä voi syntyä vain vapauden ilmapiirissä. Siitä huolimatta ole nähnyt, että joskus ihminen voi nauttia myös säännöistä.

Rippikoulussamme oli mukana roomalaiskatolinen tyttö, joka kertoi ruokapöydässä, mitä kaikkea katoliset saivat tai eivät saaneet syödä paastonaikana. Puheeksi aisa tuli sen takia, että oli menossa kevättalvi ja paastonaika.

Kun roomalaiskatolinen tyttö oli kertonut oman kirkkonsa tavoista, pöytäseurana olleet luterilaiset nuoret eivät suinkaan sanoneet, että onpas teidän kirkossa ankeaa, kun teillä on tuollaisia ruokaan liittyviä rajoituksia. Päinvastoin luin heidän ajatuksiaan niin, että miksei meilläkin ole jotain tuollaista. Eikö meilläkin voisi olla jotain hengellisiä harjoituksia?

Vasemman jalkani tila

Vasen jalkani on Christy Brownin kirjoittama ja Pentti Saarikosken suomentama teos kirjoittajastaan, joka pystyi liikuttamaan vain vasenta jalkaansa.

Noin kuukauden verran vasen jalka on ollut elämäni pääteema.

Alkuaan olen ollut tyytyväinen vasempaan jalkaani. Puoliksi sen varassa juoksin lukion toisella luokalla Cooperin testissä 3150 metriä. Olin parhaimmistoa, ja nykyään olisin tuolla tuloksella vahva voittajasuosikki. Myöhemmin juoksin kymmenen kilometriä neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin, kun olin elämäni parhaassa fyysisessä kunnossa.

Jalkapallossa vasen jalkani tarvitsi paljon harjoitusta, mutta lopulta siitä tulin varsin käyttökelpoinen. Uskalsin käyttää sitä maalitilanteissa. Laukaus ei lähtenyt yhtä lujaa kuin oikealla jalalla, mutta se oli riittävän tarkka, jotta uskalsin ratkaista myös sillä. Ei tarvinnut kääntää aikaa tuhlaten oikealle.

Vasemman jalan ongelma oli, että sain siihen voimakkaan iskun kaksikymmentä vuotta sitten. Leikkausta harkittiin, mutta lopulta päädyttiin fysioterapiaan. Jalkani oli joidenkin lääkärien koulutuspäivien havaintomateriaalia, eikä siitä ollut pitkään aikaan harmia. Sillä kykeni pelaamaan jalkapalloa, ja vain joskus pakkasilla tai säätilojen äkillisesti vaihtuessa se hieman vihoitteli.

Noin kuukausi sitten vasen jalka alkoi kiukutella. Herään sen huomionkipeyteen joka yö. Unet ovat lyhyitä ja katkonaisia. Mielessäni on Paavo Haavikon teksti: "Katso, elämä on niin sitä varten rakennettu / ettei sinulle toista kertaa tulisi ikävä maailmaan."

Tärkempää kuin ajokortti tai baariin pääseminen

Kahdeksantoista ikävuotta on ihmisen numeroilla merkityistä rajoista merkittävin.

Mehän tiedämme ne lukuisat edut: Saa autokortin. Pääsee baariin. On lupa itse kirjoittaa allekirjoituksensa. Ei tarvitse vanhempia poissaolojensa selittämiseen. Voi ostaa alkoholia. Pääsee äänestämään.

Sitten vastaan tuli yksi nuori, joka yhdellä lauseella kumosi koko ajattelutavan oikeuksien toteutumisesta. Hän kertoi ensimmäiseksi teokseen täysi-ikäisyyden säilyttämisen jälkeen, että meni verenluovutukseen.

Olin ällikällä lyöty. Tällaisiakin ihmisiä on.

Litmasen sammakot ovat normaalia penkkiurheilua

Tuorein Aamulehden kolumnini käsitteli jalkapallon sairasta puolta, joka tiivistyy vuoden 2022 Qatarin MM-kisoihin. Qatar on kaikkeen urheiluun sopimaton maailmankolkka, ja niinpä kisat on voitu saada sinne vain häikäilemättömällä lahjonnalla. Rakennustyöt ovat olleet siirtotyöläisille kohtalokkaita, ja 1 200 työläisen on arveltu kuolleen epäinhimillisissä oloissa.

Olin jo miettinyt kolumnini sisältöä, kun uutisoitiin sankarini Jari Litmasen sammakoista, joissa hän kiitteli tulevia kisaoloja. Varjopuolista tai korruptiosta hän ei maininnut mitään.

Ärsyynnyin ensin melkoisesti, mutta muutaman päivän kuluttua hieman lauhduin, kun tajusin, että mitäpä muuta Litmanen oli tehnyt kuin paljastanut tavallisen penkkiurheilijan ajatusmaailman: ei millään muulla väliä kuin sillä, että urheileminen on kivaa ja katsoja näkee ja kuulee.

Tuntuu, että monet kolumnini ovat herättäneet reaktioita enemmän kuin tämä. Parhaan suosion saa, kun suuntaa kritiikkinsä jollekin muualle. Kun se osuu kirjoittajana itseensä ja hänen lukijoihinsa, tuppaa olemaan hiljaista.

Kolumni on luettavissa täällä.

Mustalaisten hautajaisissa

Olin hautaamassa nuorta mustalaismiestä (olen tarkistanut, että sanaa "mustalainen" saa käyttää, kun sen tekee kunnioittavasti). Kävi kateeksi. Toiminta oli viisaampaa kuin nuivilla valkolaisilla.

Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa. Ei tarvinnut tyytyä niihin kahteenkymmeneen, jotka on jostain saatu raavittua kasaan.

Musiikkia oli paljon. Ei oltu mykkinä niin kuin niissä valtaväestön hautajaisissa, joissa vain kanttori on äänessä. Kukkalaitteissa ei säästelty, kun taas meikäläisillä yksinäiset ruusut käyvät epätoivoista taisteluaan kauneuden puolesta.

Mustalaisten hautajaisissa uskallettiin puhua ääneen ja tunnustaa uskoa turvautumatta ihmisen keksimiin selityksiin ja terapiamössöteorioihin. Ruokakin oli hyvää. Kun siihen päästiin joskus iltapäivällä, väellä oli jo nälkä. Pitopalvelua ei ollut, koska kaikki oli tehty omalla porukalla.

Mustalaisten menot toimivat joka suhteessa paremmin kuin valkolaisten. Niissä on sitä kaivattua yhteisöllisyyttä, jota niin paljon ikävöidään.

Uskotaan enemmän Jumalaan kuin hänen olemassaoloonsa

Myös kirkko tutkii nuoriaan. Tuoreesti on kysytty esimerkiksi sitä, kuinka monin rippikoululaisista ja kuinka moni isosista haluaa kuulua kirkkoon. Olen varma, että kysymykseen tulisi eri lukemia, jos kysyttäisiin kuka haluaa kuulua seurakuntaan.

Samalla tavoin moni kannattaa asioiden kustantamista yhteiskunnan varoin, muttei voi sietää sitä, että ne maksetaan verovaroin.

Ruotsalainen uskontotutkija David Thurfjell kertoi esimerkin omasta maastaan: ”Jos ruotsalaisilta kysyy, uskotko Jumalan olevan olemassa, noin joka viides vastaa kyllä. Mutta jos kysyy, uskotko Jumalaan, osuus nousee yli 40 prosenttiin.”

Myös vastauspaikka ja -aika vaikuttavat. Jumalaan uskotaan eri prosenteilla, jos sitä kysytään avoimen tähtitaivaan alla, nuotion loimussa, kynttilän äärellä tai sitten koulussa klo 14:n jälkeisellä tunnilla, ruuhkabussissa tai kaupan kassajonossa.

Kuopion ulkopuolella Kuopiota ei tarvitse jauhaa

Väärinkäsitysten välttämiseksi: Ensinnäkin Kuopio ansaitsee kaiken mahdollisen myötätunnon. Toiseksi on selvää, että kuopiolaisten nuorten kanssa on puhuttava paljon ja pitkään.

Mutta.

Olen kuullut mediasta lukuisia niin sanottujen asiantuntijoiden kommentteja siitä, että nuorten kanssa olisi perusteellisesti käsiteltävä Kuopion tapahtumia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ollaan moponkantaman ulkopuolella Kuopiosta, tähän kaikkeen ei välttämättä ole syytä. Käsittelemiset voivat olla jopa haitaksi.

Ensinnäkin kouluampumisiin on totuttu ja turruttu, valitettavasti. Jokelan tapauksen jälkeen meidänkin paikallisella yläasteellamme oli luonnollista kokoontua juhlasaliin miettimään, mistä oikein oli kysymys. Vuoden 2019 lokakuussa vastaava kokoontuminen ei enää tuntunut tarpeelliselta.

Toiseksi nuoria on syytä opettaa siihen, että uutistapahtumat on syytä sijoittaa elämässä sille paikalle, jolle ne kuuluvat. Jos onnettomuuden uhreihin ei ole henkilökohtaista suhdetta, nuoren ihmisen ei pidä ajatella niitä kohtuuttoman paljon. On viisainta keskittyä niihin asioihin, joille hän voi jotain ja jotka ovat hänen ulottuvillaan.

Viikolla testasin näitä ajatuksia muutaman nuoren kanssa. He olivat kanssani samaa mieltä siitä, että Kuopiota ei tarvitse erityisemmin ottaa esiin. On parempi tarjota nuorille turvallista ja rauhoitettua paikkaa. Siellä he voivat puhua niistä asioista, joista heidän kuuluukin puhua. Kuopion tapahtumat ovat sairasta maailmaa, jonka torjumiseen heillä on oikeus.

Torstain iltahartaudessamme rukoiltiin Kuopion puolesta kahdella lauseella. Mielestäni se oli juuri sopiva määrä.