keskiviikko 24. toukokuuta 2023

"Minä tulin uskooon" ei lainkaan sovi luterilaisen suuhun

Emeritusprofessorin Miikka Ruokasen uusin kirja Miten uskoa kun ei voi uskoa sai minut muistamaan, miten olen oikein ymmärtänyt kristillisen uskon tiettyjä peruskysymyksiä. Jokin oleellinen tiivistyy siihen ajatukseen, että hengellisessä julistuksessa usein kuultu lause "Minä tulin uskoon" ei lainkaan sovi luterilaiseen suuhun. Se riistää Jumalalle kuuluvan kunnian ihmiselle itselleen.

Ongelmana ei ole äkkikääntymys. Elämä voi muuttua nopeasti kuin leimahdus. Ihminen voi rakastua ensi silmäyksellä niin, että jalat putoavat alta, ja tieteellinen oivallus voi mahtua yhteen sekuntiin. 

Pikakäännöksen mahdollisen rajuuden sijasta ongelmana on se, että lauseessa "Minä tulin uskoon" ihmisestä tulee elämänvalintansa päätekijä. Hän itse tekee jotain tai on tekemättä. Luterilaisuuden mukaan ihmisellä on valinnanvapaus suhteessa ympäristöönsä, mutta jumalasuhteessaan hän ei päätä yhtään mitään. Hän voi vain ottaa vastaan. Hän ei voi käännyttää itseään epäuskosta uskoon vaikka haluaisi tehdä niin, sillä usko ei ole ihmisen oma kyky tai saavutus. Jos se olisi sitä, ihminen voisi kiitellä Jumalan sijasta itseään. Ihmisellä on se määrä uskoa, jonka Jumala on hänelle antanut.

Niinpä jumalasuhteen ratkaiseva käänne olisi ymmärrettävä toisin. "Usko tuli minuun" on luterilaisesti sanottu. "Minut tuotiin uskoon" olisi vaihtoehtoinen, kelpo ilmaus. Astetta hengellisemmin mutta kenties syvällisemmin voisi sanoa näin: "Usko vuodatettiin minuun."

Kieltämättä tämä luterilaisuuden kova ydin on epämuodikasta puhetta näinä nykyisinä aikoina, kun itsensä toteuttamisesta on tullut korkein hyvä ja ihmisen minäitte pitää kaikkialla ylintä valtaa. Omavaraiselle ihmiselle lahjan vastaan ottaminen on vaikeaa, mieluummin hän nauttisi omia suorituksiaan seuraavasta palkinnosta. 

2 kommenttia:

Tapani Tukiainen kirjoitti...

Jep, jep.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä ja täyttä asiaa kirjoitus.