Kuutisen vuotta oman koulun alkuni jälkeen tuli muotiin niin sanottu uusi matematiikka. Ekaluokkalaiset eivät saaneetkaan enää miettiä, kuinka monta omenaa oli, jos niitä oli alkuaan kaksi ja vielä tuli kolme lisää.
Sen sijaan matematiikan saloihin sukellettiin leikkausten ja unionien avulla. Lasten vanhempia uusi matematiikka hirvitti, ja niinpä heitä kurssitettiin, jotta he olisivat osanneet ohjata läksyjen teossa.
Hiljattain olin hautaamassa erästä tuon ajan kansakoulunopettajaa, joka ryhtyi omaan hiljaiseen kansalaistottelemattomuuteensa. Hänen luokaltaan jäivät unionit ja leikkaukset oppimatta. Sen sijaan laskettiin, kuinka paljon markasta jäi jäljelle, jos osti kolmenkymmenen pennin purukumin.
Tämä kansakoulunopettaja oli hiljaisessa kapinassaan tulevaisuuden tekijä. Joitakin vuosia myöhemmin uusi matematiikka vaivihkaa hylättiin. Sitä eivät olleet omaksuneet opettajat, eivät vanhemmat eivätkä lapset.
En kuitenkaan naureskelisi vanhain aikain hulluudelle. Sen sijaan yritän miettiä, millaisia kummallisuuksia kaupataan nykyään mukamas erinomaisina uutuuksina.
Tarjoan yksinkertaista esimerkkiä, johon ei liity ideologisia ulottuvuuksia, arjen käyttökelpoisuutta vain: Autonvalmistajat ovat luopumassa hetkellisestä hipaisukytkinmuodista. On myönnetty, että radion ääntä on ylivoimaisen helppo säätää ikivanhalla pyöreällä nupilla.
1 kommentti:
jotenkin muistan nuo alkiot ja osajoukot 70-luvulla, oisko yhtenä lukuvuonna, ei tainnu mennä kenenkään koteloon ja sitten niistä ei kuullu mitään paitsi nyt parempina aikoina. siinä taisi olla ajatuksena että piltit oppis avaruusgeometriaa tai tai jotain ja oppis ajattelemaan käsitteillä. Enpä osaa vieläkään, ei moni muukaan
Lähetä kommentti