Isä Camillon kylää ei enää ole

Giovanni Guareschin Isä Camillon kylä ilmestyi vuonna 1952. Isä Camillo ja ne nykynuoret julkaistiin suomeksi kahdeksantoista vuotta myöhemmin.

Kirjoissaan Guareschi onnistui luomaan kansanmakuisen papin arkkityypin. Hänen kirjojaan lukemattomatkin ihmiset tietävät, että Isä Camillo asettui sulavasti kylän elämään ja oli täyteläisesti läsnä seurakuntalaistensa keskellä. Jopa vastustajien oli pakko kunnioittaa  häntä.

"Olisipa pappimme kuin Isä Camillo", on usein kuultu huokaus.

Ei kannattaisi huokailla.

Isä Camilloin kaipuu on sellaisen ajan ikävöimistä, jota ei enää ole. Todellisuudessa Guareschin papilla ei olisi paljon käyttöä nykyajassa. Hänen vaikutuksensa jäisi kovin kapeaksi. Ympäriinsä käveleminen on papilta hyvä ominaisuus, mutta nykyään se ei riitä.

Kävelemisen ohella papin on tehtävä nettisivuja, kirjoitettava blogia, päivitettävä Facebook-profiilia ja otettava kantaa siihen, miten hänen arkkivastustajansa Peppone kommentoi Twitterissä hänen tuoretta kolumniaan tai televisiolle antamaansa haastattelua.

Kylän tori ei ole enää samassa paikassa kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja myös vanha kommunisti Peppone on muuttunut mies.

Tutkijalle olisi hyväksi jos tuntisi tutkittavansa

Professori Juha Siltalan kirja Suomalainen ahdistus jäi minulta aikanaan kesken. Tunsin puutuvani sen äärellä. Sitä vastoin Työelämän lyhyt huonontumisen historia tuntui niin tärkeältä kirjalta, että ajoittain olen ihmetellyt, miksi kaikki suomalaisen elämänmenon asiantuntijoiksi itsensä luokittelevat ihmiset eivät ole sitä lukeneet.

Toiveikkaasti tartuin Siltalan uusimpaan kirjaan Nuoriso - mainettaan parempi. Jo sen nimi miellytti minua, sanoohan se yhden unohdetun perusasian tämän ajan nuorista. Otsikolle on helppo saada tukea tuoreista tutkimuksista.

Siltalan kirja käynnistyi hyvin, mutta pian alkoi jokin vaivata. Ei tarvinnut pitkään miettiä, mistä kiusaantuminen johtui. Siltala tunnustaa jo kirjansa esipuheessa, että hänellä ei ole ollut aikaa eikä rahaa kyselytutkimuksiin eikä muuhunkaan järjestelmälliseen aineistokeruuseen. Hän myöntää, että kirjan materiaali on lehdissä ja tutkimuksissa moneen kertaan esitettyä tilasto- ja haastatteluaineistoa, jolle hän yrittää antaa lisäarvoa asettamalla tuttuja faktoja uusiin yhteyksiin.

Siltala kirjoittaa: "Ala tuskin tarvitsee lisäpanostani, minä sen sijaan tarvitsen tällä alalla tehtyä laadukasta tutkimusta omaan pohdiskeluuni."

Kun näistä lähtökohdista kirjoittaa, ei ole ihme, että tuloksena on massiivinen aineisto, jossa ei ole näkemystä eikä johtoajatusta.

Tutkijalle ei olisi haitaksi, että tuntisi aineistonsa, ja nuorisotutkijalle tekisi hyvää, että joskus olisi tavannut muutaman nuoren.

Kasvoton yleisjumalisuus

Leena Kurki vertaili 1990-luvun alussa suomalaisten, kolumbialaisten ja ecuadorilaisten lukiolaisten jumalakäsityksiä. Tutkimuksen julkaisemisesta on kulunut aikaa, ja uskonnollinen ilmapiiri on muuttunut paljon ainakin Suomessa. Siitä huolimatta voidaan olettaa, että suomalaisella ja kolumbialaisella kulttuurilla on edelleen tietyt ominaispiirteensä.

Kurjen tutkimuksen mukaan Latinalaisen Amerikan nuoret olivat suomalaisia huomattavasti taitavampia käyttämään hengellisiä käsitteitä. Heidän esseissään oli runollisia ilmauksia, joita suomalaiset eivät käyttäneet: "Jumala on kirkas ja läpikuultava kuin ilma, siksi emme Häntä näe."

Suomalaisnuorten kirjoituksissa korostui jonkinlainen kasvoton yleisjumalisuus.

Kurjen tutkimuksessa näkyy suomalaisen kulttuurin pyrkimys ulkoistaa jumalapuhe. Nuoret ovat omaksuneet vanhemmiltaan puhetyylin, jossa ei ole suolaa, ei makua.

Jos Jumala satutaankin mainitsemaan, hänestä puhutaan kuin kaukaisesta sukulaisesta, joka ei asu enää täällä, vaan on mahdollisesti kuollut, poistunut ulkomaille tai muuttunut perintöriitojen takia ei-persoonaksi. Parhaimmillaan jonkinlainen Jumala on maailmanselityksen osa, niin kuin gravitaatio on osa fyysikoiden maailmankuvaa.

Maailmaa mulllistava laite tulee markkinoille

Ensimmäinen yleiseen käyttöön tullut tietokonepeli koostui television ruudulla näkyneestä neliöstä ja kahdesta suorakulmiosta. Neliö käyttäytyi kuin pallo ja suorakulmiot olivat kuin kaksi pingismailaa, joita liikuttamalla pelaajat löivät palloa vastustajan tavoittamattomiin.

Ensimmäiset kansan käyttöön tulleet tulostimet olivat kovaa ääntä pitäneitä matriisitulostimia. Ne printtasivat sivua niin pitkään ja meluisasti, ettei niitä kehdannut käyttää yöllä. Tulosteet olivat himmeitä, ja niitä oli vaikea lukea. Ensimmäinen lasertulostimeni teki oleellisesti parempaa jälkeä. Se oli laatikkomainen kone, melkein metrin kanttiinsa. Se tuotti yhtä ainoaa Courier-fonttia 12 pisteen koolla, mutta laitteen kylkeen asennetussa kämmenen kokoisessa lisämötikässä oli pari ylimääräistä fonttia.

Tuoreen uutisen mukaan Yhdysvalloissa tulee kesäkuun loppuun mennessä markkinoille 3d-tulostin, jota myydään noin 1000 euron hintaan. On selvää, että laite on muutaman vuoden kuluttua sääliä herättävä antiikkiesine, jossa on vain murto-osa evoluutiomallien mahdollisuuksista. Syntyy kokonaan uusi todellisuuden laji.

Kotona voidaan helposti valmistaa ainakin kaikki se, mikä löytyy astiakaapista. Ensimmäisiä uhreja ovat myös lastenhuoneen legopalikat. Mielikuvitus ei kykene arvaamaan, mitä kaikkea näillä vekottimilla lopulta tehdään.

Perheenisän ei tarvitse mennä lelukauppaan legoja ostamaan.

Tulevaisuudenkuva tuntuu kiehtovalta, mutta siihen sisältyy myös se puoli, että yhä harvemman isän tarvitsee mennä seitsemäksi tehtaaseen esineitä valmistamaan tai kahdeksaksi toimistolle miettimään niiden markkinointia tai yhdeksäksi kauppaan myymään niitä ihmisille.

Työpaikat vähenevät, ja maailmantalous on jälleen kerran yhden rakenneuudistuksen edessä. Esineiden valmistamiseen ja myymiseen keskittyneet ihmiset ovat pulassa. Veropohja kapenee jälleen.

Onko olemassa yhtäkään työryhmää pohtimassa 3d-tulostuksen aiheuttamia muutoksia? - Hiljaista on. Ei osata ennakoida, ja niin jäljelle jää vain mahdollisuus sopeutua.

Kännykät eivät kuulu rippileirille

Kirkon on vedottava johonkin muuhun kuin yhteiskunnan lakeihin

Pellon koulun kännykkäkielto on todettu Opettajien ammattijärjestön suulla laittomaksi, koska oppilaitoksella ei ole laillisia perusteita kieltää puhelimia ilman oppilaiden lupaa. Ammattijärjestön kannalla ei tietenkään ole oikeusistuimen voimaa, mutta se saattaa olla oikea.

Uutinen on antanut aihetta myös seurakuntien työntekijöiden nettikeskusteluihin.

Pellon tilanne ei vaikuta rippikouluihin. Seurakunnilla ei ole muutenkaan lakiin perustuvia oikeuksia kieltää rippikoululaisilta alkoholin, teräaseiden tai tupakan lisäksi juuri mitään. Voimme vaatia rippikoululaisilta tietyissä tilanteissa hiljaisuutta, säätää heidät menemään nukkumaan tiettyyn aikaan tai ottamaan ruokapöydässä lippalakin pois, mutta lakeihin emme voi vedota.

Urheiluseurat ovat samalla tavoin heikoilla. Jos junioripalloilija päättää kesken pelin ottaa puhelun äidilleen, ei häntä voi siitä käräjille viedä.

Kirkolla on kuitenkin oikeus määritellä, mitkä asiat kuuluvat rippikoulun hyväksyttyyn käymiseen. On oikeus olla konfirmoimatta nuori, joka ei ole riittäviä ehtoja täyttänyt, mutta näin niukat ovat pakkokeinomme.  Apua on haettava muualta.


Kännykän mukanaolo rippikoulussa on huono tapa

Rippikouluissa yleisesti kiellettyjä asioita ovat mopon tuominen leirialueelle, lemmikkien mukaan ottaminen, aerosolien käyttö, henkilökohtaisen laajakuvatelevision hallussapito, leiriruoan korvaaminen pitsataksin ruoalla ja peseytymättömyys. Tätä kaikkea ei erikseen kielletä, koska vallitsee laaja yhteinen käsitys siitä, että mikään näistä ei kuulu leirielämään. Emme kuitenkaan voi pyytää poliisia paikalle, jos joku päättää rikkoa yleisiä tapoja. Me voimme vedota vain hyviin tapoihin, viisaisiin periaatteisiin ja toimiviin käytäntöihin.

Mahdollinen puhelinkielto on saatava toteutumaan jotenkin muuten kuin pakkokeinoilla. Toiselle ihmiselle kuuluvan omaisuuden takavarikointi on yksiselitteisen laitonta. Ei siihen edes poliisi voi antaa lupaa, jos asiaa katsotaan laillisuuden näkökulmasta.

Muutenkin on lapsellista ajatella, että puhelinten pois kerääminen yöajaksi auttaisi asiaa, koska käytössä on alkeellinen mutta aukottomasti toimiva kikka: rippikoululainen ottaa mukaansa kaksi kännykkää, toisen henkilökohtaiseen käyttöönsä ja toisen annettavaksi leirijohtajien järjestämiin keräyksiin.


On monia asioita, joita leirille ei oteta

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että rippikoululeiri on viisainta toteuttaa ilman kännyköitä. Joskus on opeteltava luopumista, jotta saavutettaisiin jotain toisenlaista hyvää. Leirille ei oteta mukaan pikkusiskoa eikä koiranpentua, ei sittenkään vaikka ne olisivat kuinka rakkaita tahansa. On suostuttava luopumaan viikoksi jääkiekkoharjoituksista, omasta huoneesta ja yön yli jatkuvista nettipeleistä.

Näihin pois jätettäviin asioihin kuuluu myös se käteen ilmestynyt kasvannainen, joka on tullut paikkaamaan silmän näkemättömyyttä, korvan kuulemattomuutta ja suun puhumattomuutta. Yksi rippikoulun perustehtävä on palauttaa mieleen, mitä ihminen on alkuaan Jumalan luomana olentona. Siksi rippikouluun on syytä tulla ilman meissä roikkuvia johtoja ja kokoaikaista verkkoyhteyttä.

Puhelinmottiin rippikoululaisia ei tarvitse laittaa. Koko leirin puhelin varmistaa yhteyden perheeseen ja tärkeimpiin leirin ulkopuolisiin kavereihin. Opetuksen tarpeisiin pitää olla käytössä jonkin verran tietokoneita ja tabletteja. Maailmantapahtumien seuraamiseen on olemassa parempia välineitä kuin kännykän ruutu.


Kännykät sallimalla riistetään oikeus rauhaan ja hiljaisuuteen

Rippikoulussa on syytä tavoitella hiljaisuutta, jossa Jumalan puheelle ja toisten ihmisten autenttiselle kohtaamiselle on tehtävä tilaa. Jumalan puhe tai lähimmäisen puhe ei kuulu, jos olemme kaiken aikaa yhteydessä jonnekin muualle.

On turhaa on ihmetellä rippikoululaisten levottomuutta, jos he ovat koko ajan ulkomaailman etäispäätteitä. Sallimalla kännykän  me sallimme äänet, mutta riistämme ainutlaatuisen mahdollisuuden hiljaisuuteen ja arkielämästä poikkeavaan rauhaan.

Joku on puolustellut kännyköiden mukaan ottoa nykyaikaisella tiedonhankinnalla. Perustelu on pelkkää höpsötystä ja huono yritys muuttaa opettajien avuttomuus yleiseksi hyveeksi. Ei rippikoulussa ole niin suuria tietomääriä jaettavana, että sitä tarvitsisi verkkolinkkien sekamelskasta erikseen hakea. Riittää, että opettaja jakaa tarvittavan tiedon. Oma Raamattu on kaikkien luettavissa. Rippikoululaiset tuovat mukaan omat elämänkokemuksensa, joita opettaja täydentää omilla tarinoillaan. Tästä monenkeskisestä vuoropuhelusta syntyy jotain, mikä koskettaa nuorta ihmistä.

Parhaiten asiat omaksutaan saunan lauteilla, nuotiotulen äärellä ja mukavassa sohvaryhmässä istuskellen. Sillä keinoin hypätään Jeesuksen ja hänen oppilaidensa maailmaan. Jeesus kelpaa myös didaktiikan esimerkiksi.

Kaupunkijaksolla voidaan tarvittaessa käyttää monenlaisia vempaimia, mutta rippikoulun leirijaksossa yksinkertaisuus ja luonnonmukaisuus ovat tavoiteltava periaate.


Vanhemmista saa tukea

Myönnän, että ennen rippikoulua olen joutunut miettimään tarkasti sanojani. Tiedän, että aivan sataprosenttisesti en ole onnistunut vakuuttamaan rippikoululaisia, mutta ohjeiden vastaisesti mukaan otettuja kännyköitä on kuitenkin ollut niin vähän, että ne eivät ole häirinneet. En ole myöskään nostanut niistä suurta meteliä, olen vain rauhallisesti sanonut, että pistätkö sen puhelimen pois, kun ne eivät tänne kuulu.

Työntekijöiden oma esimerkki voi tukea valittuja käytäntöjä. Välttämättömään työpuhelimeen ei pidä puhua rippikoululaisten nähden. Totuutta ei tarvitse salailla, mutta häpeämätön käyttö suotta ärsyttää.

Syksyisin tekemieni galluppien perusteella rippikoulun jälkeen nuorten ylivoimainen enemmistö pitää kännyköiden poissaoloa hyvänä asiana.

Erityisen suuren avun olen saanut siitä, että olen vanhempainilloissa vedonnut isiin ja äiteihin ja pyytänyt heitä tukemaan seurakunnassa valittua linjaa, jonka ansiosta nuoret voivat saada kosketuksen häviämässä olevaan elämäntapaan. Vanhemmat on ollut helppo saada mukaan. He ovat jo havahtuneet siihen, että sana "verkko" vapauden symbolina on kaksikymmentä vuotta kestänyt huijaus ja että todellisuudessa verkko on vankeuden, pyydyksen ja ansan synonyymi.

Vanhempia vakuuttaa ajatus siitä, että jos kännyköiden mukanaolo sallitaan, yhden työntekijän työpanos menee verkkoelämän seuraamiseen ja todennäköisesti huonoin tuloksin. Verkossa kiusaaminen voi olla myös rippikouluissa todellinen ongelma.


Leirin ulkopuolella verkkoa on hyödynnettävä kaikin tavoin

Leirit olkoot jonkinlaisia erämaahan vetäytymisen paikkoja. Sillä tavoin voidaan säilyttää niiden puhuttelevuus, mutta myös tietynlainen eksotiikka. Normaalissa arjessa kirkon on taas otettava tietokoneista ja verkkomaailmasta kaikki se hyvä, mikä niistä ikinä saadaan.

On kunniallista muuttaa mielipidettään

Diplomi-insinööri Aarne Heino kirjoitti tänään Aamulehdessä siitä, kuinka hän on vaihtanut tyystin Tampereen rantatunnelia koskenutta mielipidettään.

Tämän tekstini kannalta ei ole merkittävää, mitä mieltä hän on näistä paljon kiistaa aiheuttaneista tiejärjestelyistä, vaan oleellista on, että hän yleensä oli valmis muuttamaan ajatustaan.

Heino kertoo pitkään väitelleensä asiasta ja sitoutuneensa vahvasti oman käsityksensä taakse. Hän kirjoittanut asiasta sanomalehtiin ja äänestänyt kunnallisvaaleissa ehdokasta, joka on selkeästi asettanut hänen kannalleen.

Jostain syystä Heinonen rupesi kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka olivat toista mieltä kuin hän itse oli. Hyviltä vaikuttaneiden perusteluiden jälkeen hän vihdoin muutti kantansa, ja tämän mielipiteen vaihtamisen hän tämän aamun kirjoituksellaan tunnusti.

Mielipiteen muuttajia on kutsuttu Suomessa takin kääntäjiksi. Tämä on tehnyt keskustelemisen vaikeaksi. Nolatuksi tulemisen uhalla ihmisen on ollut pakko pitää kiinni vääristä mielipiteistä vain sen takia, että on ne kerran sattunut omaksumaan. On eletty sen periaatteen mukaan, että ensin valitaan mielipide ja sen jälkeen keksitään sitä tukevat tosiasiat.

Heino rikkoi tämän säännön, ilmeisen rohkea ja viisas mies.

Tuntematon sotilas kertoo ennen kaikkea auktoriteeteista

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan alta kahdenkymmenen vuoden iässä kolmeen kertaan, ja nyt luin kirjan neljännen kerran, tai oikeastaan Sotaromaanin, joka on saman kirjan alkuperäinen kustantajalle toimitettu käsikirjoitus. Siihen tehdyt muutokset ovat melkein poikkeuksetta tehneet kirjalle hyvää, joten sensuroinnista puhuminen on ollut liioittelua.

Pitkän tauon jälkeen huomio olen kiinnittänyt huomiota eri asioihin kuin edellisillä lukukerroilla. Ensinnäkin olen havainnut, että Laineen elokuva on tehnyt sotilaista paljon vanhempia kuin he ovat romaanissa olleet. Tämän virheenhän Mollbergin filmiversio korjasi, vaikka muuten se jäi ryskettä täynnä olevaksi sotaelokuvaksi, josta ihmiset eivät erottuneet.

Toiseksi aloin epäillä, onko romaani ytimeltään lainkaan sotaromaani, vaan ennemmin auktoriteetteja pohtiva kirja, jonka tapahtumana on sota. Melkeinpä kaikki kirjan tapahtumat ottavat kantaa siihen, toimiiko Lammion tärkeily ja sääntöihin vetoaminen paremmin vai huonommin kuin Koskela vaatimaton linja, joka perustuu sotilaiden sisäiseen vakuuttuneisuuteen. - Koskelan linja oli aina parempi.

Kolmantena linjana oli ylimmän sotilasjohdon brutaalius, joka pahimmillaan vei teloittamaan omia sotilaita. Nämä teloitukset ovat ilmeisesti olleet Linnalle aikoinaan traumaattinen kokemus, joka on saanut perinpohjaisesti epäilemään korkeimpien päälliköiden ymmärrystä.