Ajankohtaisia näkemyksiä nykynuorison käytöksestä

Olen poiminut Helsingin Sanomien uutisesta muutamia lauseita:

Tämän päivän koululainen on levoton, röyhkeä ja piittaamaton.

Aallon pohjassa ollaan, sanovat monet opettajat kertoessaan perusasteen koulujen työrauhahäiriöistä. Tätä pitemmälle ei voida enää mennä, sanovat opettajat.

Pahimpia koulujen työrauhahäiriöitä ovat oppilaiden selittämätön levottomuus ja hälinä, röyhkeä käytös tovereita ja opettajia kohtaan sekä välinpitämättömyys koulunkäyntiä kohtaan. 

Entisaikojen liiankin kovasta kurista ja järjestyksestä on heilahdettu toiseen äärimmäisyyteen. Koululaisten levottomuus on meillä kulkemassa samaan suuntaan kuin Ruotsissa.

Eräs nuorison levottomuuden syy lienee se, että kotikasvatuksen ja koulukasvatuksen tehtävänjako on hämännyt. Monissa kodeissa katsotaan käyttäytymiskasvatuksen kuuluvan koululle; varsinkin kun vanhempien kaikki aika kuluu leivän hankkimiseen perheelle.

Mitä vielä uutisesta olisi hyvä tietää? – Ainakin se, että se on julkaistu viisikymmentä vuotta sitten eli 19. marraskuuta vuonna 1972.

Pitää erottaa harmit ja murheet toisistaan

Ihmisen kannattaisi opetella joitakin lauseita ulkoa, jotta muistaa ne silloinkin, kun herätetään keskellä yötä. Pahimmassa tilanteessa ne voivat helpottaa oloa ja näyttää ratkaisevasti suuntaa.

Eräät raamatunkohdat toimivat tällaisina avainlauseina. Suurimman epävarmuuden keskellä sopii sanoa: "Jumalan armosta olen mikä olen." Kun pelko on valtaamassa mielen, saa voimaa lauseesta: "Hän levittää siipensä sinun yllesi."

Sitten on ajatus, jota olen pitänyt omatekoisena, vaikka tuskin se sitä on. Melkein aina tai täysin aina joku toinenkin on lausunut ideamme jossain toisessa paikassa tai ajassa. Mutta mitäpä siitä, kenelle tekijänoikeudet kuuluvat.

Vastoinkäymisten sattuessa olen nimittäin kysynyt, onko kyseessä harmi vai murhe. Melkein joka kerta vastaan, että harmihan tämä on, vain harmi. Sen tähden alakuloon ei pidä juuttua. Ennen pitkää harmitus menee kuitenkin ohi ja unohtuu, ja parhaimmillaan se tuottaa henkistä kestokykyä. Niinpä harmit on syytä viskata pikaisesti tunteidensa roskakoriin.

Sen sijaan murheiden äärellä on sallittava kohtuullinen määrä suremista ja jopa itsesääliä. Silloin ihminen ansaitsee myös lähimmäistensä myötätunnon.

Sopupelistä kieltäytyminen onkin törkeää

Qatarin jalkapallokisat ovat sellainen yhdistelmä korruptiota ja ihmisoikeusrikkomuksia, ettei jaksa edes kommentoida. Sanon kuitenkin sen verran, että entisaikaan kisat myönnettiin paikkaan, jossa oli valmiiksi stadioneita ja kelvollisia sääoloja. Nyt ne on myönnetty maahan, joissa kumpiakaan ei ole.

Tuorein esimerkki uudesta moraalista on viikonloppuna ajettu formulakisa. Autourheilu ei ole yleensäkään kunnostautunut hyveellisyydellään, mutta viime aikoina härskiys on tullut uudelle tasolle. 

Maailmanmestaruuden voittanutta Max Verstappenia syytetään törkeästä, pöyristyttävästä käytöksestä. Hän ei suostunut noudattamaan määräystä päästää ohitseen tiimikaveri Sergio Perez, joka olisi tarvinnut MM-sarjan lisäpisteitä. Muistan hyvin ajan, jolloin tallimääräyksiä hävettiin niin paljon, ettei niitä ainakaan myönnetty. Aiemmin halveksitusta käytännöstä on tullut normi, jonka mukaan pitäisi toimia.

Tallimääräyksellä on toinenkin nimi: sopupeli.

Kiitos ja ole hyvä epäkohteliaisuussanoina

Vieläkin saan korvamatona kuulumaan kouluaikojeni epämiellyttävimmät opettajat käyttämässä kohteliaisuussanoja epäkohteliaisuussanoina.

"Ota se pipo päästäsi! Ole hyvä!"

"Vie purukumi roskikseen! Kiitos!"

Viesti tai käsky olisi toiminut hyvin ilman näitä lisäsanoja. Niistä tulee vain limainen olo, sillä aggressiivisuus ja sarkasmi ovat kelvoton yhdistelmä.

"Ei millään pahalla, mutta..." on tyypillinen aloitus sellaiselle puheelle, josta on ainakin puolet pahaa.

Ja kun joku aloittaa sanoilla, että "minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." tulossa on todella jotain, mistä olisi parasta vaieta.

Omat vaatteet ovat omat

Kun olen omimmillani ja lähinnä omaa itseäni, jalassani ovat siniset farmarit. Teepaita on sininen, ja sen päällä on ruutupaita. Keltaista väriä olen käyttänyt vain jalkapallokentällä. Verkkarit sopivat vain urheiluun, ja solmiota vierastan.

Joskus on vedettävä rooli kirjaimellisesti päälle, ja siinä auttavat oikeat vaatteet. Yhden kerran olen joutunut vuokraamaan frakin.

Rooli ei välttämättä ole haitaksi, sillä joskus se antaa turvan ja ainoan selviytymismetodin.

Edeltäjäni pitkään hoitamassani virassa määritteli näin: "Jos papilla ei ole mitään sanottavaa, hän pukeutukoon kaftaaniin. Jos on jotain sanottavaa, valitkoon pantapaidan. Jos on todella sanottavaa, voi mennä missä vaatteissa vain."

Kirjat ovat aikakone ja matkakone

Tässä on osa aikakonettani, jonka ansiosta olen loikannut tulevaisuuteen ja käynyt faaraoiden Egyptissä. On tässä matkakonekin.

Olen ollut 1800-luvun terroristien kokouksissa ja osallistunut Napoleonin sotiin. Olen oppinut, kuinka takapajulasta tuli nykyaikainen Suomi. Erään Antin mukana olen muuttanut siirtolaiseksi Ruotsiin ja nähnyt, kuinka ihminen vammautetaan, kun häneltä kielletään äidinkieli. Olen tavannut perulaisen, näkymättömäksi muuttuneen intiaanin, jonka näkymättömyys johtui hänen köyhyydestään. Olen kuullut suomalaisen naisen kertovan, mitä hänelle itselleen tapahtui, kun hänen miehensä korjasi sukupuolensa. Olen vaeltanut Tornionjoen suunnalla nuoren tytön mukana, kun hän kuljetti sodan keskellä kotitalonsa karjaa. Maon aikainen Kiina ja Etelä-Afrikan rotusorto ovat tulleet tutuiksi.

Olen keskustellut viikkoja, ehkä kuukausia miehen seurassa, joka vasta teloituslavalla sai kuulla, ettei hänen tarvitsekaan kuolla. Hänen mukanaan minut karkotettiin Siperian vankeuteen. Yksi juopporenttu lahjakkuus asui meillä kaksi vuotta, ja nyt osaan hänen sanojaan ulkoa. Olen oppinut, miten aitta rakennetaan ja uuni muurataan, ja olen saanut aavistaa, millaisen äänen lumihiutale pitää pudotessaan maahan.

Näiden rakkaitteni ansiosta mieleeni ei ole koskaan tullut, että olisi pitänyt ruveta opiskelemaan psykologiaa. Näissähän on ovet kaikkiin mahdollisiin maailmoihin.

Kasvattaako koulu vai koti: lopullinen vastaus

Keskustelupalstoja ikuisesti täyttävä kysymys koskee sitä, onko koti vai koulu lapsen ja nuoren ensisijainen kasvattaja. Tämän täydellisen ja lopullisen vastaukseni aikamääreitä ei pidä käsittää kirjaimellisesti. Kellonajat vaihtelevat perhetyypin, elämäntilanteen, harrastusten, viikonpäivien ja vuodenaikojen mukaan, mutta ymmärtävä lukija oivaltaa idean ja osaa soveltaa.

Klo 6–8 kasvattaa koti.
Klo 8–14 kasvattaa koulu.
Klo 14–18 on epämääräistä aikaa, josta puuttuu selvä vastuunkantaja.
Klo 18–21 kasvattavat mahdollisten iltaharrastusten ohjaajat, elleivät sitten kotona pysyttelevät vanhemmat, kun iltamenoja ei ole.
Klo 21:n jälkeen vastuu on taas kodilla.

Lisäksi on huomattava, että kaikkina vuorokaudenaikoina vaikuttaa sosiaalinen media. Erityisen olennaista on muistaa, että kaveripiiri on kenties kaikkein tärkein kasvattaja, onpa kellonaika mikä tahansa.

Kun nuori on tullut seitsemäntoista ikään, häntä ei pidättele enää mikään. Opettajien vaikutus on romahtanut, eikä vanhempia enää kuulla. Heidän opastavilla sanoillaan ei juuri ole merkitystä. Voi vain toivoa ja rukoilla, että lapsuudenkodin arvot ja hyvät esimerkit kantaisivat virheiden keskellä, joiden tarvitsee välttämättä tulla.