Himmeä blogi

Tämän blogini linja on ollut linjattomuus. Olen kirjoittanut, mitä on sattunut mieleen juolahtamaan. Kohtalaisen paljon on ollut tekstejä, jotka ovat liittyneet etiikkaan tai kirkolliseen elämään, mutta kirjoituksia on ollut myös jalkapallosta, kirjoista, nuorista ja elämän kummallisuuksista. Ulkomaan reissuilla olen pitänyt jonkinlaista matkapäiväkirjaa. Dostojevskia en ole unohtanut.

Yksi johtava periaate on kuitenkin ollut: olen koko ajan kirjoittanut jostain muusta kuin itsestäni. Harvoja poikkeuksia ovat olleet jalkapallokisojen aikaan julkaisemani päiväohjelmat. Monesti näkökulmani ovat olleet henkilökohtaisia, mutta aina olen pyrkinyt katsomaan vähintään viiden metrin päähän.

Tällä hetkellä seurustelen päivät pitkät Pentti Saarikosken kanssa. Pohdin hänen elämäänsä, kirjoituksiaan ja jumalakuvaansa. Tämä on yksinäistä elämää. Esimerkiksi tänään en ole nähnyt yhtäkään ihmistä, en ole kuullut kenenkään ihmisen sanovan mitään.

Niinpä ajattelin kirjoittaa uuteen kakkosblogiini jotain siitä, mitä Penan kanssa keskustelu saa syntymään tai mitä elämäni yleensä on näinä nykyisinä aikoina. Hetken ajattelin nimetä tämän blogin Pentti Saarikoski -blogiksi, mutta sitä en sitten tehnyt siltä varalta, että tekisi mieli jatkaa kirjoittamista Saarikosken jälkeisessä elämässä.

Tiedossa on siis tätä ensisijaista kirjoitusalustaani enemmän yksityisiä asioita ja minäkerrontaa. En kuitenkaan pidä paljastelemista. Niinpä lupaan, että mitä lähemmäksi tulen itseäni, sitä hämärämmin kirjoitan. En tavoittele suuria ihmisjoukkoja. Jos viisitoista ihmistä lukee päivässä, se saa riittää.

Himmeitä kirjoituksia, olkaa hyvä: http://himmeet.blogspot.fi/.

En kuuntele enää mitään

Muutaman vuoden takaa muistan keskustelun, jossa muuan äiti muisteli sitä, kuinka oli saanut vakavasti sairaan lapsen. Kesti toista vuotta, kunnes selvisi, että lapsi jäisi eloon ja kaiken lisäksi kykenisi elämään normaalia elämää.

Äiti sanoi, että hänellä oli ollut yllättävä vaikeus: oli opeteltava rakastamaan lasta, johon ensin alkuun ei uskaltanut menettämisen pelossa kokosydämisesti kiintyä.

Minulle on käymässä radio-ohjelmien kanssa samalla tavoin. En uskalla ryhtyä vakiokuuntelijaksi, koska ohjelma kuitenkin lopetetaan.

Olin Hannu Taanilan Sävelradion jokaviikkoinen seuraaja. Merkittävintä Taanilassa oli hänen yleissivistyksensä ja myös hänen kriittisyytensä. Hänellä oli ylivoimainen kyky yhdistellä ylevää ja alatyylistä, hurskasta ja arkipäiväistä, kaunista ja likaista. Samaan lauseeseen tai ainakin peräkkäisiin virkkeisiin mahtuivat Johann Sebastian Bach, Jeesus, Karl Marx, Suomen vallassa ollut pääministeri, Niemisen Late,  Patajärven Emma ja suolahtelainen traktorin valmistus, johon hän sai luotua vahvemman tunnelman kuin Antero Mertaranta Suomen ja Kazakstanin väliseen maaotteluun.

Minusta tuntuu, että Taanilan tapa kuljettaa tarinaa ja yhdistellä asioita on vaikuttanut jopa siihen tapaan, jolla minä esiinnyn julkisuudessa.

Taanilan ohjelma oli ainoa säännöllisesti seuraamani radio-ohjelma. Sitten ne päättivät antaa Taanilalle kenkää.

Kului jonkin aikaa, ja alkoi Heikki Harman juonnettu musiikkiohjelma Pop eilen - toissapäivänä. Rupesin kuuntelemaan sitä. Sen ainoa vika on ollut, että se tulee sunnuntain kirkonmenojen kanssa samaan aikaan, mutta sekään ei haittaa, koska on Areena.

Nyt ne ovat potkimassa Heikki Harmaa pihalle. Parempi, etten kuuntele enää mitään.

Varoittaminen voi olla vaarallista

"Aja sitten varovasti.". Tämä on tavallisimpia toivotuksia, joilla vanhemmat evästävät juuri ajokortin saaneita lapsiaan, kun nämä lähtevät liikenteeseen. Säännöllisesti höpötettynä se vie tarkoitetun tehon. 

Kukaan ihminen ei jaksa olla koko aikaa erityisen varovainen. Millä sanoilla evästää lähtijää vaikkapa oikeasti vaarallisella nollakelillä, kun samaa hokemaa on taottu koko kesä?

Liian usein myös radion kelivaroitukset ovat tyhjää jorinaa. Viimeksi lauantaiaamuna kuulin Järvenpäässä, että Pirkanmaalla olisi huono ajokeli. Tuumasin, että ans kattoo ny; liian monesti petyttyäni siihen, että varoitellaan siitä, missä ei ole mitään varoittamista.

Tulin Tampereelle. Lämpötila oli plussan puolella ja tienpinta sula. Lunta ei ollut missään, ei edes räntää.

Eikä pidä kutsua lievää lumisadetta vaaralliseksi keli. Riittää hyvin, että radiossa sanotaan: "Satelee vähän lunta." Tai tarvitseeko sanoa sitäkään? Näkeehän sen, kun katsoo itse.

En vietä teemapäivää -teemapäivä

Tänään on YK:n päivä. 

Lisäksi tässä kuussa on vietetty tai vietetään kansainvälistä ikääntyneiden, väkivallattomuuden, eläinten, kunnon työn, kuolemanrangaistuksen vastaisuuden, kaapista tulemisen, valkoisen kepin, maaseudun naisten, rintojen terveyden, köyhyyden poistamisen, tilastojen, änkyttämisen, nallekarhujen, audiovisuaalisen perinnön, animaatioiden, luonnononnettomuuksien torjunnan, kananmunan ja isovanhempien päivää.

Lisäksi tämän lokakuun ohjelmaa ovat maailman opettajien päivä, maailman postipäivä, maailman standardien päivä, maailman näkökyvyn päivä, maailman nälkäpäivä, maailman ravintopäivä, maailman psoriasispäivä, maailman mielenterveyspäivä, maailman käsienpesupäivä ja maailman Habitat-päivä.

Ensi kuun ehdoton tärppi on Älä osta mitään -päivä, jota vietetään kerran vuodessa. Se keksittiin, kun lakkautettiin sunnuntai, tuo viikoittainen Älä osta mitään -päivä.

Ehdotan, että ensi vuosi julistetaan kansainväliseksi jäniksen vuodeksi. Omassa kalenterissani on ainakin muutama Älä vietä mitään teemapäivää -teemapäivä.

Kuplavolkkarin mainoksesta opittua

Olen muistellut kahta lapsuudessani näkemääni Kuplavolkkarin mainosta. 

Ensimmäinen oli se, jossa pikkupoika luetteli ohi ajavien autojen merkkejä. Ne olivat kaikki Volkkareita. Kuplahan oli silloin kaikkein yleisin automerkki. Sitten vihdoin poika hihkaisi: "Isä!" – Ja isäkin tuli Kuplalla.

Tuo mainos oli hellyttävä. Toinen oli syvällisempi.

Siinä toisessa kerrottiin, miten aina muuttumattomaksi kuviteltu Kuplavolkkari oli muuttunut monien valmistusvuosiensa aikana. Mainoksessa sanottiin, että alkuajoista vain kaksi osaa oli säilynyt entisellään. En muista, mikä se toinen oli, mutta toinen sijaitsi jossain vaihdekepin alapäässä.

Melkein kaikki oli muuttunut, mutta muoto ja perusidea olivat alati tunnistettavia, ja samalla ne loivat turvallisuutta.

Ja tässä tulikin minun ajatukseni siitä, minkä mallin mukaan maailmaa on kehitettävä.

Nössöt nimet vaihtoon

Esimerkiksi Nokian seurakunnan vaalilistoista tavallinen ihminen ei ymmärrä mitään. 

Tulevaisuuden kirkko, Tulkaa kaikki ja Meidän kirkko vaikuttavat aivan samalta mössöltä. Näitä vaaleja ei enää pelasteta, mutta seuraavia varten tarjoan Nokialle ja vähän muuallekin tällaisia valitsijayhdistysten nimiä:

* Seurakunnan sisäpiiri

* Jeesuksen morsiamet

* Kirkollisveronmaksajat

* Uskovaiset

* Ateistit kirkon puolesta

* Kirkkomuseo

* Seurakuntalaisten demokraattinen liitto (SKDL)

* Kassanvartijat

* Pappien kahviseura

* Muutos 1970

* Periaatteessa myötämieliset
* Rakenneuudistuksilla taivaaseen

* Homo Sapiens

* Koti, uskonto ja isänmaa

* Globaalisti yleisuskonnolliset.

Patajärvi treenaa

Edellisen koulukiusaamista käsitelleen blogikirjoitukseni palautteista olen jäänyt miettimään jämsänkoskelaisen ystäväni Salon Jussin nuoruudenmuistelmaa: Alkoi riivatun moinen mollaaminen kun en oikein sopinut muiden poikien formaattiin, tulin vähän liian isoista kuvioista sotkemaan jo valmiita kuvioita. Minulla ei hermo kestänyt kovin kauan, vaan ratkaisin asian koulumatkalla perinteisesti, minua osattiin odottaa ja niin odotin minäkin, luuvitonen räkämökinkatolle ja tietenkin sille pääkiusaajalle, homma oli siinä eikä kiusaamista enää ollut, kunnes sitten yläasteella kaikki alkoi uudestaan, olin ehkä liian viksu ympäröivään massaan verrattuna ja siitä se taas alkoi. Aluksi sorruin itsekin kiusaamiseen, koska kuvittelin saavani hyväksynnän sillä, ei toiminut. Vanhat lääkkeet kehiin, luuvitonen räkämökin katolle ja taas oli kaikki kunnossa.

En kannata väkivaltaa, en suosittele tällaisia ratkaisuja, mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tällaisista ratkaisuista on uskallettava puhua. Muuten keskustelussa ei päästä eteenpäin ja ratkotaan lähinnä tyttöjen ongelmia. Salon Jussin metodi on sentään kaikkein tavallisin keino, johon nuorten miesten maailmassa on perinteisesti turvauduttu.

Jussin kommentit luettuani mieleeni tuli irtolause, jonka olen joskus kuullut poikaporukan keskeltä.

"Patajärvi treenaa", joku sanoi. Kun tunsi tuon vähätellyn ja varmasti koulukiusatunkin Patajärven pojan, saattoi päätellä, mitä lauseella oikein haluttiin sanoa. Varsinainen sanoma oli: Patajärvi oli päättänyt, että sille ei enää auota päätä.