Eilinenkin peli jäi
harmittamaan. Atlético oli voitossa kiinni, mutta Real meni viime tipassa ohi.
Jälleen kerran
tosipaikassa enintään
keskinkertaisesti pelannut Cristiano Ronaldo sai lopussa lahjarankkarin ja sai
syyn kukkoilla niin kuin finaalivoitto olisi ollut ennen muuta hänen ansiotaan.
Jalkapallon tarjoamat ilot ovat harvinaisia.
Lajin seuraamisen aloitin, kun Englanti voitti
maailmanmestaruuden vuonna 1966. Siinä
iässä pikkupojat
valitsevat suosikeikseen mestarit, ja niin myös
minä. Onneksi
oivalsin hyvin pian, ettei Englantia ole syytä
kannattaa. Se pelaa huonosti eikä menesty. Niiltä
ajoilta suosikikseni kuitenkin jäi kolmen maailmanmestaripelaajan West
Ham. Sen kanssa ei ole paljon juhlittu. Useimmiten saadaan säilytetyksi
sarjapaikka.
Maajoukkuesuosikkini Brasilian kanssa on sentään tuuleteltu
vuosina 1970, 1994 ja 2002. Argentiinan voitto 1986 oli OK. Espanjan finaalimenestys viime kisoissa ei yhtään
harmittanut. Todella hienoa oli nähdä Tanskan voittama
Euroopan mestaruus. Suomi on onnistunut vain yksittäisissä
peleissä.
Ajaxin voitto Mestareiden liigassa sykähdytti, vaikka
Litmanen pelasi allergiaoireidensa takia kauden ainoan huonon pelinsä juuri finaalissa.
Pidin todella paljon siitä,
kun Manchester United voitti viime hetken maaleilla Bayern Münchenin. Hyypiän ja Liverpoolin nousu
kolmen maalin takaa oli hienoa katsottavaa. Messin ja FC Barcelonan voitot ovat
innostaneet vuosina 2009 ja 2011. HJK:n mestareiden liigan kotivoitto
Benficasta oli suurenmoinen ilta, mutta silläkään ei päästy
pudotuspeleihin.
Onhan niitä jokunen muukin hyvä
hetki, mutta rehellisyyden nimistä jalkapallon seuraaminen on useimmiten
itsekidutusta. Epäsuosikit
ja suoranaiset inhokit ovat menestyneet kohtuuttoman hyvin. Kun Italia voittaa, minun kesäni on pilalla. Real Madridin ja Chelsean voitot tärväävät toukokuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti