Elämäni tärkein maisema on se peltoaukeama, jota katselin kotiportailta ensimmäisinä elinvuosinani. Tai sitten voisin mainita mökkirannan Hauholta. Tai sen näkymän, kun tulen reissusta kotiin ja ylitän Pyhäjärveä ylittävää Rajasalmen siltaa. Silloin kysyn itseltäni, kannattiko täältä sittenkään lähteä minnekään; olisinpa pysynyt täällä.
Tärkeäksi on tullut myös Prahan Linnavuori, josta näkyy koko kaupunki. Olen tuijottanut sieltä alas ja kuvitellut, kuinka talvella 1917 Kafka kiipesi iltaisin Kultaiselle kujalle kirjoittamaan esimerkiksi Keisarin viestin. Eikä Machu Picchua voi unohtaa.
Ehkä tärkein on kuitenkin se lapsuuden ensimmäinen maisema, kotiportailta katseltu. Ainakaan siellä en ollut vieras, muualta tullut, saati turisti.
Niinpä ymmärrän pohjanmaalaisia, jotka kaipaavat lakeutta, kotimaisemiensa yksitoikkoisuutta. Mitä siitä, että minua ne näkymät eivät innosta. Heille ne ovat rakkaita ja niiden kuuluu olla rakkaita. Ymmärrän niitäkin, jotka kaipaavat Helsinkiin ja lapsuutensa Kallioon, vaikka se kuinka olisi kivikylä.
Omasta maisemastaan Aleksis Kivi kirjoitti ylittämättömän kauniisti: "Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti