maanantai 6. lokakuuta 2008

Ovella. Kiitä ja kumarra.

Paavo Haavikko on kuollut.

Hän on ainoa runoilija, jonka teksteistä olen oikeasti innostunut. Muuten lyriikka on ollut minulle vieras laji. Loppusointuja en siedä ollenkaan.

Runoilijaksi Haavikko kertoi ryhtyneensä, koska ei löytänyt lukemistaan runoista mitään mieltä. Hän sanoi halunneensa kokeilla, eikö sanoista saisi rakennettua jotain, mikä vastaisi todellisuutta. Ehkä tämä selittää kiinnostukseni.

Haavikko on ainoa, jonka runoja osaan ulkoa - ilman, että olisin niitä koskaan varsinaisesti opetellut ulkoa.

Vaikkapa nämä kaksi:

...

Katso elämä on niin sitä varten rakennettu
ettei sinulla toista kertaa tulisi ikävä maailmaan.


...

Kynttilä palamalla. Pullo tyhjentymällä.
Elämä. Merkitys merkitykseltä.
Ovella. Kiitä ja kumarra.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Monivalintatehtävä

Olen viimein keksinyt, miksi on niin vaikea vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Varsinkin jos kysymykseen liittyy jonkinlainen vaihtoehto "hyvää vai huonoa", vastaaminen muuttuu mahdottomaksi.

Lapsi elää yhtä ainoaa elämää. Jos hän on surullinen, hän on kokonaan surullinen. Jos hän on iloinen, hän on kokonaan iloinen. Aikuisena taas huomaa pelaavansa suurta monivalintapeliä.

On ainakin kymmenen kohtaa, joista oma elämä koostuu. Arvioidakseen omia kuulumisiaan olisi sanottava jotain lastensa elämästä. Ei paljon naurata, jos omia lapsia itkettää. Sitten ovat muut perhe-elämän kysymykset ja avioliitto tai vastaava.

Entä miten on omien vanhempien vointi? Millaista on työssä? Kykeneekö lyhentämään lainansa? Onko sisarusten kanssa perintöriitoja? Kuinka on terveyden laita? Rettelöikö naapuri, jonka kanssa jaetaan samaa kuusiaitaa? Entä omat harrastukset? Tuliko autoon ikävä lommo? Vuotaako katto?

Siinä on sellainen liuta kysymyksiä, että niihin kaikkiin ei voi millään olla yleistä vastausta.

Yksinkertaiseen kuulumiskysymykseen rehellisesti vastatessaan joutuisi punnitsemaan tarkkaan, miten painottaa eri asioita. Siihen ei kadunkulmassa ole mahdollisuuksia, ja niin sitä vastaa: "Ei mitään erikoista:"

Eikä sekään ole totta.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Ei edes taulutelkkaria

Katseltiin tiistai-iltana kuuden miehen voimin jalkapalloa. Ei ollut taulutelkkaria, vaan oli kirjahyllyyn kätketty 16 tuuman matkatelevisio.

Mukavaa oli.

Nautinto ei välttämättä vaadi huippulaitteita. Tarvitaan kahvia, hyvää seuraa ja intohimoa.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Jälkikirjoitus

Jospa kirjoittaisin dekkarin. Sijoittaisin sen johonkin suljettuun yhteisöön, kuten sairaalaan, kouluun, vanhainkotiin tai kylpylään.

Murha tehtäisiin ampumalla. Sen jälkeen panisin Columboa muistuttavan poliisin ottamaan selville, johtuiko rikos puutteellisesta terveydenhoidosta, psykologinpalvelujen vajavuudesta, talonmiehen ulkomaanmatkasta, rakennuksen sokkeloisuudesta vai talossa vaikuttavien ihmisten onnettomasta lapsuudesta.

Kun nämä asiat olisi saatu selville, murha katsottaisiin ratkaistuksi.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Hyvää miestä surraan kolme päivää

Pirkkalan entinen kirkkoherra Erkki Pennanen tapasi sanoa, että hyvää miestä surraan kolme päivää. Yleensä lausahdus liittyi työntekijöiden lähtöön, mutta sitä voi soveltaa myös kuolemaan ja muihin elämän tragedioihin.

Luvussa "kolme" on oma raamatunhistoriallinen ulottuvuutensa. Sitäkin sopii miettiä.

Joka tapauksessa on ajateltava, että kauhistus ja murhe saa vain hetkeksi pysäyttää meidät. Sitten on mentävä taas: ruokittava lapset, ulkoilutettava koira ja pilkottava lämmityspuut.

Sillä keinoin tehokkaimmin vastustetaan sitä pahaa, joka toivoo saavansa maailman sekaisin.

tiistai 23. syyskuuta 2008

158 kilometriä Kauhajoelle

Pirkkalasta on Kauhajoelle 158 km. Uutisten vaikuttavuudesta huolimatta emme Pirkkalassa voi sanoa tietävämme, millaisessa kuilussa Kauhajoella nyt eletään. Jotain käsittämätöntä se on.

Rukoilemisen lisäksi emme valitettavasti voi tehdä mitään kauhajokelaisten hyväksi. He eivät tule autetuiksi sillä, että lähdemme turisteina sytyttämään kynttilöitä heidän onnettomuuspaikoilleen. Viisaammin teemme jos tämänkin automatkaan kuluvan ajan katsomme ympärillemme ja yritämme tehdä hyvää juuri niille, jotka meille on annettu. Mutta syvää myötätuntoa täälläkin tunnetaan.

Heti onnettomuuden jälkeen on alettu etsiä syitä ja syyllisiä. Tietyssä mielessä tällainen etsiskely on inhimillistä. Se myös kuuluu viranomaisten työhön, mutta samalla se on vaarallista - hengenvaarallista, niin kuin olemme nähneet.

Syiden etsiminen on ensimmäinen askel siihen suuntaan, että tällaiset teot voisivat olla jotenkin ymmärrettäviä ja sitä myötä hyväksyttäviä.

On sanottava selvästi, että ei mikään koulukiusattuna oleminen, ei mikään ahdistus, ei mikään masennus, ei mikään yksinäisyys oikeuta tällaista pahuutta. Rajat ne on hulluudellakin.

On olemassa jokin reuna, jonka jälkeen ihmisellä on lupa sanoa, että enää en ymmärrä.

Tällaista ei saa tehdä, ei vain saa.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Kuolleeseen ei enää satu

Olin hammaslääkärissä. Ongelmana oli alakerran seiskahammas. Oleellisena kysymyksenä oli vieläkö sinne sattuu. Jos ei satu, se on tykkänään kuollut. Jos sattuu, siellä on vielä elämää.

Ja yleensäkin: kun on kuollut, ei enää satu. Se on hyvä tieto, vastaisen varalle.