maanantai 15. marraskuuta 2010

Ei ole ongelma että tavara kestää pitkään

Tämän päivän Aamulehdessä kerrottiin, että Suomessa on Länsi-Euroopan vanhin autokanta. Kun asiassa nähdään ongelma, vedotaan yleensä sekä ympäristöarvoihin että turvallisuuteen; uudet autot on rakennettu vanhoja paremmin.

Aamulehden haastattelema Pekka Rissa on Autoalan keskusliiton toimitusjohtaja - kuinkas muutenkaan. Toisin sanoen näkökulma on autokauppiaiden. Haastateltavalla on niin sanotusti oma lehmä ojassa.

Mikä ihmeen vika siinä on, että tavara kestää pitkään? Voi olla, että vanhat autot kuluttavat hieman enemmän polttoainetta, mutta toisaalta uuden auton valmistaminen tuottaa monen lajin päästöjä. Vanhalla ehkä ajetaan vähemmän kuin uudella.

Vanhan auton turvallisuus tulee siitä, että sillä ei viitsi lähteä pitkille matkoille. Huonolla kelillä ei ajeta ollenkaan.

Rättäri ja kuplavolkkari ovat varusteidensa ja ajo-ominaisuuksiensa puolesta turvattomia, mutta milloin kukaan on nähnyt niiden olleen kolarissa? Sitähän on sanottu, että rättärillä ei edes ehdi kolaripaikalle.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Älyllinen elämä

Viime yönä pulpahti mieleeni vuonna 1980 kuolleen kirjailija Markku Lahtelan ajatus.

Olen elänyt Markku Lahtelan kanssa samaa kaupunkia. Mieleeni jäi, kuinka hän kunnallisvaaliehdokkaana osallistui koulussamme järjestettyyn vaalipaneeliin. On samantekevää, mitä puoluetta hän edusti, koska hän puhui aivan eri tavoin kuin hänen oman puolueensa tai minkään muun puolueen edustajat tapasivat puhua.

Lahtela sanoi yksinkertaisia ja yllättäviä asioita käsitettävällä kielellä. Hän kiinnitti huomion siihen, minkä kaikki kyllä näkivät mutta jota kukaan ei huomannut.

Yöllä muististani pulpahtanut Lahtelan ajatus oli tämä: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen. Ja jotkut odottelevat ufo-ihmisiä. Vaikka itse olemme tuntemattomia olentoja avaruudessa, avaruudesta, avaruuteen.”

maanantai 8. marraskuuta 2010

Teot kuuluvat ihmiseen

Olen joutunut viime aikoina monesti kuulemaan ajatusta: "Hyväksyn heidät, mutta en heidän tekojaan."

Pitkään ajatus on mennyt minulle täydestä, mutta yhtäkkiä olen havahtunut siihen, että eihän tuo ole mielekästä puhetta. Tuntemamme ihmiset ilmenevät meille vain kahdella tavalla, sanoina ja tekoina; ja jos ne kaksi ovat keskenään ristiriidassa, uskomme ennen muuta tekoja.

Mitä jää jäljelle ihmisestä, jos hänestä otetaan hänen tekonsa pois? Mieti puolisoasi, lapsiasi, vanhempiasi, ystäviäsi, opettajiasi, naapureitasi. Juuri teoissaan he ilmenevät meille.

Sen vuoksi ajatus Jumalan armosta putoaa tyhjän päälle, jos ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen itsensä muttei hänen tekojaan. Jos näin olisi, mitään armoa ei olisi.

Jumalan armo voidaan ymmärtää vain tällaisen lauseen pohjalta: "Tekoinesi, kaiken sen kanssa mitä olet ikinä tehnyt, kaikkinesi sinut hyväksyn."

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Ennustukset eivät toteudu

Ihminen liioittelee sekä oman aikansa merkitystä että kykyään ennustaa tulevaisuutta.

Olen saanut käsiini toistaiseksi vain arvostelun Sitran julkaisemasta kirjasta Ennustuksesta jälkiviisauteen. Siinä pohditaan, miten kaksikymmentä vuotta sitten julkaistun kirjan Suomen talous vuonna 2010 ennustukset toteutuivat - eivätpä juuri millään tavoin, vaikka kirjan tekijöinä oli kaksitoista huippuasiantuntijaa.

Vuonna 1981 ei pystytty näkemään maailmantalouden mittavaa globalisaatiota, Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin hajoamista eikä Suomen suurta talouskriisiä 1990-luvun alussa. Ei ennakoitu maailman suhdannevaihtelujen jyrkkenemistä eikä Kiinan nousua talousmahdiksi.

Ilmastonmuutoksen mahdollisuus mainittiin yhdessä asiantuntijaraportissa ohimennen, mutta muutoin siihen ei kiinnitetty huomiota.

Konepaja-, elektroniikka- tai kemianteollisuuden tulevaisuutta ei ymmärretty. Kuitenkin juuri näillä aloilla tapahtui isoja muutoksia - esimerkkinä Nokia.

Toimialaennusteet osuivat vaihtelevasti oikeaan. Energiatalouden ennuste toteutui yllättävän hyvin, mutta tekstiili- ja vaatetusteollisuuden laskua ei nähty. Luultiin, että ala menestyisi erikoistumalla.

Väestöennuste oli 400 000 henkeä alakanttiin.

Tietokoneiden merkitystä ei arvannut kukaan. Internetistä ei nähty edes unta.

Niin että mitä tiedämme nyt vuodesta 2030? - Lähinnä sen, että se mitä luulemme, ei toteudu.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Ilman patteria

Sain vihdoin käsiini muutama päivä sitten minulle annetun nimipäiväkortin. Sen kuvana oli ikivanha Leonardo da Vincin maalaus Viimeinen ehtoollinen. Kuva oli kolmiulotteinen. Korttia heiluttelemalla sen kuvakulmat vaihtuivat.

Kortin kirjoituspuolella olivat sanat: "Tähän ei tarvita edes patteria."

Sille lauseelle oli helppo hymyillä. Todellakin on olemassa yhä asioita ja tavaroita, jotka toimivat iänikuisella uusiutuvalla energialla.

Nimipäiväkortista ajatus kulki 24 vuotta vanhaan, kinofilmillä toimivaan järjestelmäkameraan, joka makaa käyttämättömänä mutta periaatteessa käyttökelpoisena kirjahyllyssäni jossain Robert Musilin ja Herta Müllerin takana. Tuolle kameralle riitti, että vaihtoi kerran vuodessa kynnen kokoisen patterin. Laitteessa oli jopa yksi täysin mekaaninen valotusaika, jolla kuvaaminen onnistui vaikka maailmasta olisi loppunut kaikki sähkö.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Paasaajat

Yksi päivä riitti kahden viisaan vanhan miehen, tähtitieteilijä Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan kirjan lukemiseen. Tiedän uskovani, uskon tietäväni on sikäli helposti suositeltava teos, että se käsittelee juuri niitä katsomuksellisia kysymyksiä, joiden kanssa monet nykyihmiset askartelevat.

Erinomaisessa kirjassa on myös yksi ärsyttävä piirre: Se tuntuu ennakkoon sovitulta tasapeliltä. Maaleja tehdään vuorotellen molempiin päätyihin, ja lopulta tulos on 3-3 tai 4-4.

Ehkä merkittävintä on, että kirja voisi opettaa hukassa olevaa keskustelutaitoa. Esko Valtaoja kirjoittaa siitä näin: "Keskusteluksi kelpaa nykyisin se, että jokainen vuorollaan julistaa omaa mielipidettään, kunnes juontaja saa hänet vaimennetuksi ja seuraava paasaaja saa omat viisitoista sekuntiaan ilman, että ajatukset koskaan kohtaavat. Ei tunnu olevan mitään tarvetta yrittää ymmärtää, miksi toinen on eri mieltä, vaan riittää kun saa omansa sanotuksi siinä toivossa, että aina siihen joku uskoo."

maanantai 1. marraskuuta 2010

Pieni ihmetys

Olen viettänyt kuluneen viikonlopun nuorten aikuisten seurassa. Jälleen kerran parasta antia olivat yhteiset keskustelut ruokapöydässä ja nuotiotulen äärellä.

Puhuttiinhan siellä Dostojevskistakin, mutta aiheina oli myös kiinnostavia elämän sivujuonteita.

Yksi niistä liittyi siihen ihmetykseen, miksi naiset riisuvat paitansa tarttumalla helmaan kiinni, kun taas miehet kiskovat niskasta. Ero on olemassa jo pikkulapsissa.