keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Kauranen lähti, Dostojevski jäi

Kauan sitten luin Anja Kaurasen (nyk. Snellman) romaanin Sonja O. kävi täällä. Muistan, millaisen "vimman" vallassa olin sen kirjan äärellä. Se vakuutti minut sisällöllään ja kielellään. (Vimma oli sen ajan muotisanoja.)

Pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen vaikutus oli kadonnut. Sisällöstä ei ollut jäänyt mitään mieleen, eikä vaikutelma vahvasta kielestä yksinään kantanut. Mitään jälkimakua en tuntenut.

Toisin on Dostojevskin laita. Nyt on kulunut kolmisen viikkoa siitä, kuin sain päätökseen hänen Kaksoisolentonsa, jonka vasta nyt luin ensimmäistä kertaa. Se ei kuulu hänen merkittävimpiin teoksiinsa, joista jonkin olen lukenut seitsemän kertaa.

Yhä tuo Kaksoisolento vaivaa minua. Luin sen loppuun, mutta siitähän se lukeminen tavallaan vasta alkoi.

Dostojevskilta olen oppinut myös tämän: Älä heti sano. Odota viikko tai kaksi.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Köyhän miehen ainoa oikeus

Ajatus kostavasta Jumalasta on luokiteltu jonnekin uskonnollisen esihistorian kammottaviin kellareihin. Valistunut ihminen vilkaisee sinne ja sulkee luukun kuvotusta tuntien.

Ei vain ole mietitty, miten ajatus kostavasta Jumalasta on syntynyt. Sen taustana on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen varhaisvaihe, jossa ei ollut yleisiä lakeja. Oli vain kaksi oikeuden lajia, vahvemman oikeus ja oman käden oikeus. Käräjiä ei silloin istuttu.

Kun rikas ja vahva tuli ryöstömatkoillaan köyhän ja heikon luo, tällä ei ollut mitään keinoa puolustautua eikä saada lampaitaan takaisin. Hän saattoi vain kirota ryöstäjien perään, jotka pölyvana perässään kaikkosivat taivaanrantaa kohti.

Silloin köyhän miehen päässä syntyi ajatus, että Jumala jakaisi oikeutta ja kostaisi väärintekijöille. Olisi edes Jumala, joka olisi lopulta köyhän puolella.

Jumalan kosto oli köyhän miehen oikeusturva, se ainoa.

Toisinaan uskonnolliset opit ovat vuosisatoja käyttämättöminä ja hylättyinä, kunnes ne saavat uuden merkityksen.

Ehkä olisi taas aika muistuttaa Jumalan mahdollisesta kostosta.

Vai tietäisikö joku edes yhden muun keinon, jolla voisi pelottaa ylikansallisia yhtiöitä? Ne kiertävät alhaisten verojen ja matalien palkkojen perässä niin kuin luteet hakevat likaa? Hetken ne pitelevät hyvänä, mutta vain sen ajan kuin niille itselleen on hyödyksi. Sitten ne viskaavat ihmisen pihalle kuin kesäkissan. Ulkona on vilu ja nälkä.

Ei niille riitä kohtuullinen toimeentulo eikä suurikaan vauraus. Ne repivät juurineen kaiken, mikä irti lähtee.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Rovaniemi, Tampere, Helsinki

Tapasin muutaman rovaniemeläisen, ja heidän mielestään sää ei muutu Rovaniemellä koskaan niin huonoksi, että ajettaisiin monen sadan auton ketjukolareita niin kuin Helsingissä. Ajonopeutta ei valita liikennemerkkien, vaan ilman ja tienpinnan mukaan.

Rehellisyyden nimissä helsinkiläisilläkin on etunsa. Ero Tampereeseen on selvä. Jos kaupungin keskustassa laittaa vilkun päälle vaihtaakseen kaistaa, takana oleva helsinkiläinen painaa jarrua antaakseen tilaa ja tamperelainen kaasua varmistaakseen omat asemansa.

torstai 2. helmikuuta 2012

70 kuoli mutta se ei ole minun vikani

Egyptin jalkapallomellakassa kuoli yli 70 ihmistä. Tapahtuma on karseaa katsottavaa. Kyseessä on surkea tapaus, jossa sanat loppuvat kesken niin kuin maailmaa seuratessa niin usein.

En kuitenkaan kannata sitä, että Suomen Palloliitto lähettäisi Egyptiin anteeksipyynnön. Jalkapalloihmisenä en tunne tänä aamuna katumusta.

En liioin kannata sitä, että Suomen valtio tai evankelisluterilainen kirkko pyytäisi anteeksi saamelaisille vuosikymmeniä sitten tekemiään vääryyksiä. Sitäkin tässä on ehdotettu.

Enkä tunne syyllisyyttä siitä, että kirkko on jossain historiansa vaiheessa harrastanut inkvisitiota tai toiminut kansalaissodan aikana taitamattomasti. Myöskään Pohjois-Irlannin väkivaltaisuudet eivät ole suomalaisten kristittyjen vika. En pyydä niitäkään anteeksi. Katolisen kirkon pedofiliaskandaalit eivät kuulu minulle.

Vuonna 1985 Liverpoolin kannattajat aiheuttivat Belgiassa Heyselin stadionilla 39 ihmisen kuoleman, mutta suomalainen FC Liverpool väki ei ole tähän syyllinen.

Anteeksipyyntö on kaunis ja tärkeä asia, ja monesti vain sen ansiosta elämää voidaan jatkaa. Sen vuoksi sitä on käytettävä harkiten, eikä sitä pidä tärvätä. Ellei siihen liity aitoa, henkilökohtaista katumusta, se vain rapauttaa koko asian vaikutusta. Lapset eivät voi pyytää anteeksi omien vanhempiensa tekoja, eikä kenenkään tarvitse murehtia toisissa maissa tehtyjä rikoksia. Kyllä tässä omassa elämässä on riittävästi setvimistä.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Seurakuntapapit pois politiikasta

Jämsänkoskella, suuren paperitehtaan vieressä viettämäni kolme ja puoli vuotta oli minulle pappiselämän peruskoulu. Jouduin miettimään esimerkiksi sitä, mikä on papin rooli tiukasti jakaantuneessa yhteisössä. Evääksi olin saanut piispa Paavo Kortekankaan sanat: "Poliittisessa toiminnassa pappi pääsee parhaimmillaan siihen, että puolueeseen kuulumisesta ei ole merkittävää haittaa."

Tämän ohjeen varassa lähdin liikkeelle. Näin todella paljon vaivaa sen hyväksi, että minua ei laskettaisi minkään poliittisen suunnan edustajaksi, vaan että voisin olla samalla tavoin kaikkien ihmisten pappi.

Pian huomasin, että tästä perusasenteesta ei ollut vain hyötyä, vaan että se oli ainoa tapa, jolla saattoi pysyä elossa.

Paperitehdaspaikkakunta oli yhteiskunnallisen elämän laboratorio, jossa mahdolliset ongelmat olisivat nopeasti tiivistyneet, mutta myöhemminkään en ole havainnut mitään syytä tarkistaa noita perusnäkemyksiä.

Edelleenkin seurakuntapapin kansa koostuu kaikkien puolueiden edustajista, ja heitä jokaista on kyettävä palvelemaan. On turhaa rakentaa papin ja seurakunnan välille ylimääräisiä muureja.

Kirkon erityisviroissa toimivat papit voivat seurakuntapappeja huomattavasti vapaammin kuulua puolueisiin. Tilanne on aivan erilainen myös silloin, kun yhteiskunta syöksyy 1930-luvun Saksan tavoin johonkin ääritilaan, mutta normaalissa demokratiassa puoluepoliittinen selibaatti toimii parhaiten.

Puolueisiin kuulumattomuus ei vähennä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuutta. Päinvastoin se lisää sitä, koska hieman sivusta pappi voi paremmin ottaa kantaa maailmankatsomuksellisen osaamisen ammattilaisena.

Suomen presidentillä on tapana jättää puolueen jäsenkirja tultuaan valituksi virkaan. Tätä hän ei tee vähentääkseen vaikutusmahdollisuuksia, vaan lisätäkseen niitä.

torstai 26. tammikuuta 2012

Adalmiina Cathrerine ja muut nimivalinnat

Toiset vanhemmat antavat lapselleen nimeksi Adalmiina Catherine ja toiset Anna Marjukka. Päätelmäni ovat hataralla pohjalla, mutta siitä huolimatta rohkenen sanoa, että nimen valinnalla vanhemmat kertovat jotain myös itsestään. Edellisen lapsen vanhemmat ovat jälkimmäisiä todennäköisemmin niitä, jotka seurassa antavat sen vaikutelman, että juuri heidän lapsensa on aivan erityinen ja ihmeellinen muihin verrattuina. Tämä isä- ja äitityyppihän on kokonainen vanhemmuuden laji.

Tiukasti ottaen normaalissa suomenkielisessä perheessä Catherine on laiton nimi, koska nimi ei saa olla kielenvastainen. Catherine ei asetu suomen oikeinkirjoitusjärjestelmään. Siinä on sekin huono puoli, että nimi on joka kerta erikseen tavattava. Käytännössä tämän esimerkkilapsen nimi on Adalmiina Katherineseelläjateehoolla.

Viranomaisten linja hankalien nimien hyväksymisessä on horjuva. Ainakaan ei mennä nollatoleranssilla, mutta ei mene poliisikaan liikennevalossa. Ei se pysäytä autojonoa pysäyttääkseen auton, joka ajaa 51 km/h:n nopeutta viidenkympin alueella, vaikka laiton nopeus se siitä huolimatta on.

Catherine voi kertoa myös vanhempien alhaisesta koulutustasosta. En voi tätä varmaksi sanoa, mutta sellainen tuntuma on jäänyt, että erikoisten nimien taustalla on vanhempien kovin lyhyiksi jääneet opinnot. Siitä tulee joskus kiusallisia tilanteita, kun kulttuuritajussa ja kielen osaamisessa on puutteita ja tulos on varsin sattumanvarainen.

Ja kaikesta huolimatta: ainakin täällä meillä päin Suomea vanhempien ylivoimainen enemmistö valitsee lapselleen nimen, josta on pakko sanoa että hyvin valittu.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Olen siis wiccalainen tai hindulainen, höh

Tänään luin Aamulehden etusivulta lauseen: "Löydä oma jumalasi kätevän kysymyskaavion avulla." Sisäsivulta löytyi lasten noppapeliä muistuttava kaavio. Keskellä sivua luki: "Aloita tästä."

Siitä sitten mentiin eteenpäin, yksi kerrallaan uskontoon liittyviin kysymyksiin vastaillen. Jokainen vastaus johti uuteen kysymykseen.

Lopulta huomasin päätyneeni jonnekin hindulaisuuden ja wiccalaisuuden tienoille. Naapurina oli satanismi.

Menikö joku mönkään, minä kun tunnen olevani opillisesti varsin perinteisillä linjoilla oleva luterilainen pappi? Oliko vika minussa vai kysymyskaaviossa?

Tai ehkä testin tarkoituksena oli ovelasti osoittaa, että ihminen ei valitse uskoaan niin kuin vaalikonetta täytetään ja että tällaiset testit ovat hölmöläisten touhua.

Kaavion ongelmana oli jo ensimmäinen ajatus, johon oli otettava kantaa: "Uskon, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä."

Kun siihen vastaa normaaliin luterilaiseen tapaan, että ei tietenkään, on jo heti oudossa seurassa.