Hyvän joulun toivotus ja muutama ajatus

Hyvän joulun toivotus ja muutama ajatus löytyvät tällä kertaa linkin takaa.

Sukunimellä ei voi ilmaista yksilöllisyyttä

Monesti kuulen avioiässä olevien nuorten naisten kysyvän toisiltaan: "Oletko ajatellut pitää oman sukunimesi?"

Kysymys on väärin asetettu, sillä kenenkään nimi ei ole hänen omansa, vaan alkuaan joiltakuilta toisilta saatu ja saamisenkin jälkeen näiden muiden kanssa yhteiseksi jäänyt. Sukunimeä ei saada omaksi, sillä meillä on vain osakkuus johonkin nimeen, jonka kantajia on muitakin.

Sen vuoksi oikeampi kysymys olisi: "Oletko ajatellut pitää isäsi nimen vai oletko päättänyt vaihtaa sen miehesi nimeen.?

Tietysti myös mies voi vaihtaa sukunimeään. Se on luonnollinen ratkaisu varsinkin silloin, kun hän haluaa kääntää elämänsä suunnan ja osoittaa muillekin, että hän on tämän muutoksen tehnyt.

Vanhassa suomalaisessa perinteessä mies on vaihtanut nimeään myös silloin, kun hän on tullut vävymieheksi taloon.

Ylipäänsä sukunimi ei sittenkään ole ehkä ratkaisevan tärkeä asia. Yksiöllisyyttämme emme sillä voi uskottavasti ilmaista. Kerromme enintään sen, keiden joukkoon me kuulumme.

Kuka nyt on syrjässä ja kuka keskelllä

Olin kerran mukana tilaisuudessa, jossa oli karkeasti laskien kolmatta sataa nuorta. Heillä oli kaiken aikaa paljon toimitettavaa toisilleen.

Osuin siinä puheisiin erään virkamiehen kanssa, joka oli korkealla valtion organisaatioissa ja jonka työalaan kuuluivat erityisesti nuorisoasiat. Mietteliäänä hän katsoi ympärillään pyöriskeleviä nuoria ja pohdiskeli: "Mistähän nuorison syrjäytyminen mahtaa johtua?"

Siinä tämä jo pukeutumisellaan muusta joukosta erottuva mies kyseli nuorison syrjäytymisestä.

- - -

Monien muiden paljon käytettyjen sanojen ohella syrjäytymisestä on tullut eräänlainen hokema, jonka selitysvoimaan uskotaan miettimättä lainkaan, mitä sanalla tarkoitetaan.

Olisiko ajateltava sitäkin mahdollisuutta, että yhteiskunnan köyhimmät eivät olekaan joutuneet elämän reunoille, vaan päinvastoin sinne on ajautunut eliitti, johon kuuluvat ihmiset asuvat ikään kuin autioituvan suurkaupungin keskustassa?

Miten omaisensa menettäneitä on lähestyttävä?

8.12.2012
Tällä kertaa en julkaise omia ajatuksiani, vaan luotan erään nuoren naisen tekstiin, jonka hän on kirjoittanut veljensä kuoleman jälkeen:

Ensimmäiseksi on hyvä tietää, että ihmistä saa lähestyä. Ihan ymmärrettävästi tuntuu varmaan pelottavalta tavata ensimmäistä kertaa ystävä, jolla on suuri suru. Suru ei kuitenkaan mene pois, vaikka asiasta ei puhuisi. "Olen pahoillani" tai "otan osaa" ovat ihan toimivia lauseita, ja monesti riittävät oikein hyvin. Sen sijaan lauseet kuten "kyllä se siitä" ja "aika parantaa" tai "ole vahva" eivät tunnu hyvältä: surullinenkin pitää saada olla kun siltä tuntuu. Kuolema on valtava ja käsittämättömän lopullinen asia: se ei mene ohi eikä se siitä parane. Ihmisen oma olotila saattaa ajan kanssa parantua, ja varmasti parantuukin, mutta itse asiaa aika ei pysty muuttamaan. Ei kannata yrittää väittää niin.

Lähestyä voi heti, kun kuulee ystävää kohdanneesta surusta. Huomasin itse, että tekstiviestejä oli mukava saada. Varsinkin ensimmäisinä päivinä suru-uutisen jälkeen en olisi vielä pystynyt varsinaisesti puhumaan puhelimessa kenenkään kanssa, mutta tuntui hyvältä tietää että on ihmisten ajatuksissa. Tekstiviestin voi lähettää mihin kellonaikaan tahansa ja siihen voi vastata sitten kun ehtii ja pystyy. Lyhyet viestit olivat parhaita: Kuulimme uutisen ja olemme pahoillamme. Jaksamista, olette ajatuksissa. Jutellaan kun sinusta siltä tuntuu.

Myös siitä surun kohdanneesta ihmisestä on pelottavaa kohdata ystäviään. Osanotto ja halaukset tuntuvat hyvältä, vaikka kaikki eivät tietenkään ole halaavia ihmisiä. Omalla kohdallani halaukset ja lämpimät kädenpuristukset ovat olleet todella lohdullisia. Ikävältä sen sijaan tuntuu se uteliaisuus, jonka äkillinen kuolemantapaus aiheuttaa. Kun ei itsekään vielä oikein osaa käsitellä sitä tapahtumaa, ei sitä todellakaan halua setviä ulkopuolisten kanssa. Välillä toisaalta ei muusta haluaisi puhuakaan kuin siitä että mitä ja miksi. Puhuminen pitäisi tapahtua kuitenkin surijan ehdoilla: voi vaikka kysyä ensin haluaako hän puhua asiasta vai ei. Jos ei, toivomusta on kunnioitettava.

Ja tietysti kannattaa kysyä vain jos on varma että haluaa, jaksaa ja pystyy kuuntelemaan. Sitä ei keneltäkään vaadita. Kuunteleminen voi olla rankkaa, jopa niin rankkaa, että välillä siihen tarvitsee koulutetun ammatti-ihmisen.

Jos ja kun kuolemasta puhutaan, ystävän asema on kuunnella. Tässä tilanteessa ei ole oikea aika kertoa siitä kuinka kaverinkin serkku on kuollut joskus tai mitä muuta onnetonta omassa elämässä sitten onkaan. Pahinta on se, että yrittää vähentää toisen murhetta ylittämällä se jollain vielä surkeammalla tarinalla: omien tilitysten aika on toiste. Ei myöskään kannata sanoa että voi kuvitella kuinka pahalta toisesta tuntuu, jos ei ole kohdannut samaa. Ei nimittäin voi.

Kaiken kaikkiaan jaarittelu on tarpeetonta. Maailman kauheudet ja epäoikeudenmukaisuudet, Jumalan suuri suunnitelma ja kaiken tarkoituksellisuus eivät ole hyviä puheenaiheita. Sopivia lohdutuksen sanoja on niin kovin vähän, eikä kaikkia hiljaisia hetkiä tarvitse yrittää täyttää.

Onneksi keksittiin ajoissa albat

Linnan juhlien iltapukukeskustelu korostaa 1960-luvun viisautta, kun kirkko keksi pukea konfirmoitavat alboihin.

Nyt oltaisiin aivan epätoivoisessa tilanteessa, kun rippikoulutytöt kilpailisivat vaatteillaan. Konfirmaatio olisi köyhemmälle tytölle kova paikka.

Vuoden 2012 Suomessa olisi yhtenäisiin alboihin siirtyminen tuskallisen vaikeaa. Tiukasti vedottaisiin "yksilöllisyyteen" ja "persoonallisuuden korostamiseen".

Ehkä muutamilla lotilla oli helpompaa

Olen muistellut nihkeyttä, jolla vuonna 1927 syntynyt, rintamalla käymätön isäni suhtautui kahta kolmea vuotta vanhempiin, sotapalveluksessa olleisiin miehiin.  Sodan jälkeen nämä  tukkivat nuorempiensa suun vetoamalla siihen, että vain sodassa olleet tiesivät asioista jotain.

Kuitenkaan nuo pojanklopit eivät välttämättä kelvanneet isojen miesten hommiin, vaan toimivat kevyissä tehtävissä, esimerkiksi esikuntalähetteinä. Keskenkasvuinen pikkuveli teki samaan aikaan kotona miesten hommia hevosella, joka ei kelvannut armeijaan.

Monesti isäni mutisi sotasankareiden puheille: "Sitä nyt ei tiedä, kuka tässä on eniten isänmaata puolustanut."

Isällä oli kaksi siskoa. Kumpikin osoitti jo pikkutyttönä luonteenpiirteitä, jotka sittemmin toteutuivat heidän elämänvalinnoissaan. Vanhemmasta tuli enintään siroihin töihin koskenut hienostorouva, nuoremmasta työnteolle liikaakin omistautunut maalaistalon emäntä. Edellinen oli sodan aikana lottana rintamalla, kun taas jälkimmäinen jäi tekemään kotitalon töitä. 

Sille kotona pysyneelle minä olisin antanut mitalin ja veteraaniavustukset.

Neljän puolitotuuden totuusarvo on 6,25%

Ikivanha syntiinlankeemuskertomus sisältää psykologista viisautta, joka on yksityiskohdissaan melkein ylittämätöntä.

Kertomuksen aloittaa kaksi repliikkiä, jotka kumpikin ovat niin hienon hienoja valheita, että tekstiä on luettava tarkkaan niiden havaitsemiseksi.

Ensimmäiseksi käärme sanoo Jumalan kieltäneen kaikista paratiisin puista syömisen, vaikka todellisuudessa kielto oli koskenut vain yhtä paratiisin puuta.

Toisessa repliikissä Eeva vastaa käärmeelle niin ikään sinne päin -totuudella. Ensin hän korjaa käärmeen väitteen, mutta jatkaa sitten  omasta päästään, että Jumala ei olisi kieltänyt vain syömästä hedelmää vaan olisi kieltänyt myös koskemasta siihen. Todellisuudessa koskettamiskieltoa ei ole.

Kahteen repliikkiin mahtuu kaksi osatotuutta. Niiden mukana on kuljettu äkkiä vinoon. Seuraukset ovat kohtalokkaita.

Totuudessa on oltava tarkkana. Yksi puolitotuus ei ehkä tunnu vaaralliselta, mutta kaksi puolitotuutta johtaa jo valheiden maille. Kertolaskusta selviää, että neljän peräkkäisen puolitotuuden totuusarvo on enää 6,25%. Siitä on apua vain asioiden sotkemisessa ja epäsovun aiheuttamisessa.