Mikä ihmeen RIPPIkoulu?

Dosentti Airi Mäki-Kulmala kirjoittaa Aamulehdessä rippikoulusta ja konfirmaatiosta ja ihmettelee sanojen merkityksiä. Mäki-Kulmala on sanan "rippikoulu" suhteen oikeilla jäljillä. Se on tässä yhteydessä historiallinen jäänne. Se liittyy varsinaisen rippiin suunnilleen saman verran kuin budjettiriihi liittyy vanhan ajan maatalousrakennukseen. Sana on kuitenkin niin vakiintunut, ettei sen korvaaminen jollain muulla onnistu. Kansa on hidas oppimaan sanoja. Helsingin Sanomat yritti saada ihmiset käyttämään sanaa "sormitietokone". Ajatus ei mennyt läpi. Kansa puhuu vaikkapa tableteista.

 Konfirmaation sijasta Airi Mäki-Kulmala tarjoaa sanaa "kasteen vahvistaminen" tai "kasteenvahvistusjuhla". Tämä ehdotus ei toteudu, koska luterilaisen opin mukaan kaste ei kaipaa vahvistamista. Se on kertakaikkinen ja täydellinen.

Konfirmaation ongelmana on, että kirkko ei itsekään osaa sanoa, mikä se oikein on. Maallikoiden mielestä se lienee ennen muuta rippikoulun juhlallinen lopetus, joka kokoaa perheen ja ystävät yhteen. Virallisestikin kirkossa ajatellaan, että konfirmaatio on myös tätä. Siinä saadaan siunaus ja sen yhteydessä nautitaan ensimmäisen kerran itsenäisesti ehtoollinen. Nuorten puolesta rukoillaan. Heidät eräällä tavalla julistetaan täysivaltaisiksi seurakuntalaisiksi, jotka voivat ottaa haltuun oman hengellisen elämänsä.

Monien seurakuntien konfirmaatioissa korostuu se, että nuoret vastaavat siinä itsenäisesti kasteessa osoitettuun kutsuun. Siinä liitytään yhteiseen uskontunnustukseen. Joskus on painotettu myös tapahtuman sakramentaalista luonnetta, vaikka kirkossamme konfirmaatio ei olekaan sakramentti, kuten kaste ja ehtoollinen.

Jos tilannetta halutaan vielä sekoittaa, voidaan vilkaista naapurikirkkojen käytäntöihin. Esimerkiksi Norjassa erillinen konfirmaatio on korvattu kolmella jumalanpalveluksella, jotka sijoittuvat rippikoulun eri vaiheisiin. Konfirmaatio on siellä koko rippikoulun kestävä prosessi.

Suomen kirkon konfirmaatio on kaikkiaan kuin kimalainen. Kukaan ei tiedä, millä keinoin se pysyy ilmassa. Kaikesta huolimatta se näyttää lentävän kohtalaisen hyvin.

Tällaisia tarkennuksia Airi Mäki-Kulmalan artikkeli vaatii, mutta kaikkiaan hän hallitsee aiheensa varsin hyvin.

Wartburg saksalaisen moottoritien penkereellä

Tapahtui vuonna 1996.

Saksan moottoritiellä oli pientareelle pysähtyneenä ja luultavasti konerikon tehneenä puolalainen Wartburg. Auton vieressä seisoskelleet ihmiset olivat saksalaisten ylenkatsomia naapureita, ja heidän autonsa oli luhistuneen Itä-Saksan teollisuustuote.

Voi kuvitella, että autoa ajanut perheenisä sai kuulla kunniansa, kun vaimo motkotti: "Mitäs minä sanoin! Ei tällä romulla olisi pitänyt mihinkään lähteä. Oli sinun ideasi tulla tänne. Olisi vain pysytty kotona."

Lapset itkivät. Mies ihmetteli, mitä voitaisiin tehdä; samaan aikaan yritti hoitaa tilannetta ja pysyä tyynenä saamansa ryöpytyksen keskellä.

Kuitenkin konerikko oli vain osattomuuden lopullinen sinetti. Puolalaisturistien köyhyyden tunne oli alkanut jo silloin, kun voimaton kaksitahtikone oli riittänyt kuljettamaan vain hitaalla rekkakaistalla kuorma-autojen seassa. Vasenta kaistaa kiisivät isot ja kalliit autot, monet niistä kaksinkertaisella nopeudella Wartburgiin nähden.

Puolalaisturistit saivat kokea, että köyhyys ei ole niinkään fyysistä puutetta, vaan sitä ettei voi elää samoin kuin ympäristössä yleensä eletään. Se ei ole tiettyä nopeutta - tottahan vanhan Warren kahdeksankymmentä kilometriä oli kovempi vauhti kuin mihin ihminen on alkuaan luotu. Oleellista oli, että nopeus oli sata kilometriä hitaampi kuin muilla.

Oma näkökulmansa on siinä, että vain joitakin vuosia aiemmin sama Wartburg oli ollut Puolassa ylpeyden aihe. Naapurit kadehtivat, kun heidän tuloillaan ei ylletty samaan.

Älkää lapsilta kaikkea kieltäkö

Vanhojen lehtileikkeitteni joukossa on monen vuoden takainen kirjoitus, jonka alla on nimimerkki 11-vuotias.

Kirjoittaja kertoi, että taloyhtiössä häneltä ja hänen ikätovereiltaan oli kielletty pallon pomputtaminen, sählyn pelaaminen, kirkonrotta ja kaikki leikit, joissa juostaan. Yksitoistavuotias muisteli myös sitä, kuinka muutama vuosia aiemmin hänet ja naapurin lapset oli häädetty hiekkalaatikolta ja liukumäestä sanomalla: "Te huudatte liian kovaa."

Vielä hän kertoi, että eräänä kesänä hän ajatteli tehdä kavereidensa kanssa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja kaupunki antoi luvan. Viikkoa myöhemmin taloyhtiön hallitus määräsi majan purettavaksi. Syytä ei ikinä kerrottu.
Lopuksi yksitoistavuotias sanoi: "Olemme tavallisia lapsia tavallisista perheistä."

Tuota tekstiä miettiessäni olen pohtinut erään juniorivalmentajan huokaisua, että nykyään kaikki lapset eivät osaa enää juosta.

Uskontojen ostoskori

Entistä enemmän on niitä nuoria ihmisiä, jotka kuljeskelevat uskontojen markkinoilla kuin tavaratalossa, poimivat ostoskoriinsa kaikkea, mikä hyvältä näyttää ja kiinnostavalta tuntuu. Siinä ei paljon haittaa, että idän uskontojen jälleensyntymisajatus ja lännen uskontojen taivaskäsitykset yhdistetään tavalla, joka on vierasta sekä idälle että lännelle.
 
Ostokset viskataan yhteen. Varmaan elämänvarrella sitten paljastuu, mitä niistä tuli.

Saatiinko soppa joka kaikesta huolimatta ravitsi ja vei näläntunteen, vaikka keitosta ei kukaan osannut sanoa, mistä se oli kotoisin? Vai oliko tuloksena laatikollinen komponentteja, jotka näyttivät hyviltä, mutta joita ei mitenkään saanut liitettyä yhteen toimivaksi laitteistoksi?

Minä veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta kaikki nuoret ystäväni eivät varmaan ole samaa mieltä.

Ruoalla on muutakin merkitystä kuin tuottaa terveyttä

Vähän yli kaksikymppinen opiskelijamies kertoi, että yliopiston ruokalassa häntä häiritsee ruoan pois heittäminen. Lautaselle otetaan kolme perunaa, ja niistä syödään yksi, ja muut kaksi joutavat mennä. Jostain syystä kahdenkymmenen ikä ei ole riittänyt sen ymmärryksen tuottamiseen, että ihminen osaisi arvioida nälkänsä ja sen tyydyttämiseen tarvittavan perunamäärän.

Nuorimies valitti, ettei hänellä ole keinoa, jolla hän perustelisi näkemystään: Ruokaa ei vain voi heittää pois. Ei vain voi.

Ei sellaista perustelemattomuutta ymmärretä.

Ei voi vedota edes siihen, että jossain päin maailmaa kaikilla ei ole ruokaa. Ne vastaavat, että pois heitetty ruoka ei siirry nälkäisten lautaselle.

Alkaa unohtua, että ruoalla on muutakin merkitystä kuin tuottaa terveyttä tai todistaa syöjänsä tiedostavaista moraalia.

Ruoka itsessään on pyhää. Niin minä uskon. Sitä on kunnioitettava ilman tarkoitusperiä, hyvää syytä tai perusteltavissa olevia näkökulmia. Vain sen tähden, että se on pyhää ja että se on ruokaa. Se riittää.

Vilkkuvat vekottimet eivät ole sivistystä

Yli kaksi viikkoa Prahassa ei juuri opettanut tšekin kieltä. Ruokalistasta tarttui jotain mieleen, ja kaupoissa ymmärsi tšekinkielisen kyltin perusteella, pitikö ovesta vetää tai pitikö sitä työntää.

Tämän lisäksi jäi mieleen sana knihy. Se luki kirjakauppojen kylteissä. Sitä näki niin usein, että sanaa ei voinut olla oppimatta.

Kirjojen puute ja kyvyttömyys ymmärtää jalkapalloa ovat ne kaksi syytä, joiden vuoksi tunnen ajoittain olevani vain puoliksi suomalainen. Kun saapuu johonkin Prahan kaltaiseen kaupunkiin, tajuaa merkillisesti olevansa kotona: täällä Kafka ja Kundera ovat kirjoittaneet. Täällä ostetaan ja luetaan kirjoja. Täällä Akateeminen kirjakauppa ja Tiimari ovat eri asioita.

Tuntuu kuin Suomessa olisi vain vilkkuvia vekottimia. Niistä puhutaan ja niiden uskotaan tuovan viisautta. - Ovathan ne ovat kivoja, mutta niissä ei ole sivistystä.

 

Luterilaisuuden ylistys

Luterilaisuus on kasvanut samaa tahtia tämän pohjoisen rajamaan historian kanssa. Siinä on vuodenaikojen vaihtelua ja säästäväisyyden perinnettä. Siemenperunoita ei syödä ja talvivarastosta huolehditaan aina.

Ei suotta syöksytä ylettömiin tunteisiin. Muistetaan, että Jumala on antanut myös järjen, jonka varassa voi kantaa sopivan kokonaista vastuuta maailmasta.

Työn tekemistä arvostetaan, sillä Jumala ei järjestä hiirtä makaavan kissan suuhun. Ihmisiä ei jätetä kerjäämisen eikä hyväntekeväisyyden varaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusta rakennettiin jo Lutherin Saksassa, kun kerjääminen kiellettiin ja kaupungit velvoitettiin perustamaan kassoja vähävaraisten ja sairaiden auttamiseksi.

Usko on käytännöllistä. Jumalan ja ihmisen rajalle sijoittuvat väliolennot hylätään tarpeettomina. Jumalalta voidaan rukoilla enkelien apua, mutta itse enkeleiden puoleen ei käännytä. Ihmeiden perässä ei juosta, vaan pikemminkin rukoillaan, että lääkäreillä olisi viisautta ja ihminen oppisi ottamaan elämänsä sellaisena kuin Jumala sen hänelle antaa.

Ulkoisesti usko on niukkaa tai peräti karua, mutta samalla itse sanoma jää näkyviin. Puhutaan ydinasioista, kuten kymmenestä käskystä, Jumalan armosta ja vastuullisesta elämäntavasta. Kirkko ei ole aina kovin läheinen, mutta elämän käännekohdissa se on hyvin mukana, kuten syntymässä, aikuistumisessa, avioliiton solmimisessa ja kuolemassa. Myös kansakunnan kohtalonvaiheissa kirkkoa on kysytty avuksi ja voiman lähteeksi.

Luterilainen kirkko kuin kikkailematon perheauto, joka luotettavasti kuljettaa ihmiset elämänvaiheesta A elämänvaiheeseen B.