Niin kuin nikotiinin orja savujaan (7/24)

Vuosikausia kestävän uuvuttavan kokemuksen perusteella omaiset ja ystävät tietävät, että ottelukalenteri sanoo viimeisen sanan jokaisessa järjestelyssä. He käsittävät tai ainakin hyväksyvät sen, että osallistumiseni ristiäisiin tai häihin tai muihin tilaisuuksiin, jotka saavat muissa suvuissa kiistattoman etusijan, vaatii junailua ja neuvonpitoa. Eli jalkapalloon suhtaudutaan kuin synnynnäisen vammaan, jonka kanssa täytyy tulla toimeen.

Englantilaisen kirjailijan Nick Hornbyn kirja Hornankattila kertoo entisaikain Arsenalista ja sitä kautta jalkapalloriippuvuudesta ja muistakin addiktioista. Arsenal pelasi 1970-luvulla englantilaista junttijalkapalloa: pallo laidalle ja sieltä keskelle korkea kaaripallo, jota pökittiin maalia kohti sikäli kuin osattiin.

Arsenal ei muutenkaan tuottanut kannattajilleen suuria iloja. Useimpien jalkapallofanien tavoin seuran faneilla oli riemunhetkiä pettymyksiin verrattuna vähän.

Hornbyn rakkaus Arsenaliin ei siitä huolimatta sammunut. Peli ei sujunut eikä innostanut, mutta hän rakasti suosikkijoukkuettaan niin kuin alkoholisti pulloaan, nikotiinin orja savujaan tai vaimo kelvotonta miestään. 

Tai niin kuin Jumala syntistä väkeään.

Nick Hornby: Hornankattila

Joutaville jottain (6/24)

Mutta Amerikan rannalla oli kauhea, päätä seoittava kaupunki. Ihmisiä tungokseen asti ja kaikenlaisia ajoneuvoja kadut tulvillaan. Lisäksi kuljettiin maan alla kuin myyrät, liuvoteltiin ilmassa kuin linnut. Rakennukset pystöilivät taivasta kohti niin pitkälle, että katolle lienee kuulunut vanhurskasten hyminä. Kauhea meno ja melu. Ihmispuhekin kuin lintujen järjetöntä tirskutusta.

Kolme tai neljä vuotta sitten olin Suomen eteläisimmäksi tunturiksi mainitun Isonsyötteen laella. Huomasin, että keskelle pudasjärveläistä vaaramaisemaa oli ilmestynyt tekojärvi, turistien viihteeksi tietysti.

Halusin aiheeseen liittyvän kommentin ja menin leiripaikkamme emännän luo. Hän oli vanha ja viisas kansannainen.

- Ovat tuonne tekojärven tehneet.

- Niin ovat.

- Mitäs tykkäät?
Hän mietti hetken ja sanoi:

- Onpahan joutaville jottain.

Silloin muistin sen Pentti Haanpään novellin, jossa mies tulee Amerikasta vihdoin kotiin ja tyytyy sanomaan kotiväelleen, että terveisiä joutavan jäljiltä.

Pentti Haanpää: Jutut

Ilman lehmää tyttö joutuu huoraksi kaupunkiin (5/24)

Ja eilen, kun minun siskoni Tacha oli juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, me huomasimme että joki oli vienyt mennessään lehmän, jonka isä oli antanut siskolle syntymäpäivälahjaksi.

Ihmisen ei ole pakko tehdä paljon, kunhan vain tekee oikeat asiat. Kirjailijan ei tarvitse kirjoittaa paljon, kunhan kirjoittaa oikeat kirjat.

Meksikolaisen Juan Rulfon koko tuotanto mahtuu 300 sivuun, ja sillä hän on ansainnut maailmanmaineensa. Hieman yli sadan sivun kokoinen romaani Pedro Páramo on niin vaikea ja hidaslukuinen, ettei sitä uskalla suositella kenellekään - tykkää kuka tykkää - mutta novellit ovat helposti lähestyttäviä, tosin vähän alakuloisia niin kuin Meksikon autioseudut, joiden ihmisillä ei ole paljon menetettävää. Kun tytöllä ei ole enää lehmää, hän voi vain lähteä huoraksi kaupunkiin.

Juan Rulfo: Tasanko liekeissä

Kulkurit maleksivat myllyltä myllylle (4/24)

Missä ovat entisaikojen vetelehtijät? Missä ovat nuo kansanlaulujen sankarilliset tyhjäntoimittajat, nuo kulkurit jotka maleksivat myllyltä toiselle ja nukkuivat paljaan taivaan alla. Ovatko he kadonneet samalla kuin maalaistiet ja metsäaukeat, luonto. Tšekkiläinen sananlasku määrittää heidän lauhkean joutilaisuutensa kielikuvalla: he katselevat Isä Jumalan ikkunoita.

Ymmärtääkseni Milan Kunderan romaanin Kiireettömyys nimi on suomennettu väärin. Sen tulisi olla Hitaus, mutta onpa tämän asian kanssa miten tahansa Kundera vie peruskysymysten äärelle: ei hitaus ole vika tai puute, niin kuin monesti ajatellaan. Usein se on nopeinta, johon ihminen itse ehtii mukaan.

Onnellisia ovat ne jotka ovat oppineet kulkemaan hitaasti. Heidän on sallittu nähdä.

Milan Kundera: Kiireettömyys

Enkelillä oli ihmeen iso maha (3/24)

Enkeli tuli katosta, nurkasta. Sellainen valkoinen lakana sillä oli yllä. Tukka oli pitkä ja poskeen ehtinyt parin päivän sänki. Ihmeen iso maha. Ennen olin kuvitellut enkelit nuoriksi naisiksi, mutta kyllä tämä oli selvästi aikuinen mies.

Edes Wikipedia ei tunne Panu Rätyä. Kuitenkin mieleeni on jäänyt, että hänen vuonna 1994 ilmestynyt ja romaaniksi määritelty kirjansa oli täynnä hyvää lyhytproosaa, juuri sellaista mitä tarvitsee tietyssä mielentilassa, kun on elämän ruuhkat päällä ja haluaisi nauraa sille kaikelle ja saada ohessa myös jonkin nokkelan oivalluksen.

Jonnekin Panu Räty on hävinnyt. Pidin kirjasta, vaikka siitä ei kenties ollut muuttamaan maailmaa. XYZ:n julkistamisen jälkeen on varmasti unohtunut muitakin kirjoja. Jokin niistä unohdetuista voi olla juuri se, johon inhimillinen pikkusieluisuus olisi ratkaisevasti lyönyt päänsä, jos kirjan olisi vain sallittu elää ja sitä olisi ymmärretty lukea.

Panu Räty: XYZ

On vain seurustelevaa nuorisoa (2/24)

Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervaslastuja suopalona kytevään lemmennälkään.

Jo tämän ajatuksen takia Moreeni kannattaa lukea. Edes suurenmoiselle Väinö Linnalle ei kannata antaa monopolia sisällissotamme kuvaamiseen. Viita ei ole ristiriidassa Linnan kuvauksen kanssa, mutta tarjoaa kuitenkin toisenlaisen näkökulman, Pispalan vinkkelin.

Juice Leskinen laulaa, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Myös tämän takia Viitaan tutustuminen on elämän perustehtäviä niin kuin joulukuusen koristelu tai haudoilla käynti.

Lauri Viita: Moreeni

Lumihiutale maahan pudotessaan (1/24)

Lumen hiljaisuus, ajatteli mies joka istui bussissa heti kuskin takana. Jos tämä olisi runon alku, hän kutsuisi lumen hiljaisuudeksi sitä mitä sisässään tunsi.

Sain joululahjaksi Orhan Pamukin Lumen vuonna 2006. Tällä kertaa ajankohta on oleellinen. Juuri tuona jouluna ei ollut lunta ollenkaan, ja sen tähden oli merkillistä lukea turkkilaista kirjailijaa, jonka romaani kertoi lumesta ja oli sitä kaikin puolin täynnä.

Ensimmäisen kerran elämässäni huomasin miettiväni tuota valkoista ainetta, joka vuosittain vaikuttaa elämääni monen kuukauden ajan. 

Vieläkään en ole onnistunut kuvittelemaan, miltä lumihiutale mahtaa kuulostaa maahan pudotessaan. Rapiseeko se, kolahtaako vai tömähtääkö?

Orhan Pamuk: Lumi