keskiviikko 8. lokakuuta 2014

TV2:n ilta koulukiusaamisesta floppasi

TV2:n paljon mainostettu koulukiusaamista käsitellyt teemailta floppasi melkein kaikessa. Varmasti se herätti katsojissa tunteita, ja siinä mielessä sillä on terapeuttista merkitystä. Siinä ei myöskään vähätelty tätä tärkeää aihetta.

Mitään muuta hyvää ohjelmassa ei ollutkaan. Syntyi vaikutelma, että toimittajat eivät ole olleet koulussa sitten omien lukiovuosiensa.

Esikoululaisia ja lukiolaisia ei voi käsitellä samalla kertaa
Ohjelma yritti haukata liian usein palan. Koulukiusaaminen ei ole yksi klöntti, jolla on tilanteesta riippumatta samat syyt, seuraukset ja ratkaisut. Esikoulun ongelmat ovat aivan toisenlaisia kuin lukion, ja niiden välissä on kolmetoistavuotiaiden maailma, joka on taas aivan omansa. Ylettömästä kaikenkattavuudestaan huolimatta ohjelma kuitenkin sivuutti ammattikoulut, vaikka aivan hiljattain on ollut uutisia siitä, että niissä opiskelevat tytöt kokevat todella paljon seksuaalista häirintää.

Tavallisia mopopoikia ei ollut missään
Melkein kaikki ohjelmassa ääneen päässeet nuoret olivat tyttöjä, eivätkä harvat pojat antaneet vaikutelmaa siitä, että joku heistä pelaisi jääkiekkoa tai ajelisi vapaa-aikanaan mopolla. Niinpä puheet ja kokemukset olivat tyttömäisiä. Tietysti tyttöjä on helppo saada keskustelemaan tällaisesta aiheesta, mutta kyllä Suomessa on myös esiintymistaitoisia, ajattelevia poikia. Tunnen monta.

Nuorista tehtiin idioottimainen, villi lauma
Ohjelman loppupuolella joku nuorista huomautti heidän leimaamisestaan. Nuoret eivät ole joukko pösilöitä, jotka alkavat heti hakata toisiaan hengiltä, kun opettajat ja vanhemmat poistuvat paikalta. Suuren osan ajastaan nuoret ovat keskenään ja pystyvät vastuulliseen toimintaan.

Luotiin vaikutelma, ettei asioiden muuttaminen olisi lainkaan nuorten vastuulla
Totta kai nuoret pystyvät muuttamaan asioita, ja heiltä voidaan myös edellyttää jotain. Esikoululaisilta ei voi odottaa kovin paljon, mutta kasvaminen ei mene niin, että kaikista lasten ja  nuorten tekemisistä on vastuu vanhemmilla, ja sitten 18-vuotiaina nuoret pullahtavat 100 prosentin vastuuseen niin kuin tipu murtautuu munasta. Vastuu kasvaa vähitellen iän mukana, ja viidentoista ikäiset ymmärtävät paljon.

Tarjottiin liian yksinkertaisia vastauksia
Ratkaisuiksi tarjottiin keskustelua, ankaraa puuttumista ja rangaistuksia. Unohdettiin, että myös koulukiusaamisesta syytetyllä on oikeusturvansa, sillä kiusaajaksi leimaaminen on yksi koulukiusaamisen muoto. Muistan eräänkin nuoren, joka muisteli lapsuuttaan. Hän oli ensin tehnyt itseensä naarmuja ja mennyt sitten kertomaan äidille, että isoveli raapi. Olen ollut rippikoulussa, jossa joukko nuoria suggeroi toisiaan siihen, että heidän syrjimästään nuoresta tehtiin kiusaaja. Nämä tapaukset ovat harvinaisia, mutta niihinkin on varauduttava. Rangaistuksilta ei muutenkaan pidä toivoa liian paljon. Ne vähentävät kielteistä käytöstä, mutta niiden avulla ei voida luoda positiivista ilmapiiriä, joka varmimmin ehkäisee kiusaamista.

Nollatoleranssi on tyhjää höpinää
Erityisesti ministeri Kiuru painotti kiusaamisen nollatoleranssia. Ajatus on kaunis, mutta käytännössä pelkkää propagandaa. Kun sana "nollatoleranssi" mainitaan, voidaan olla varmoja, että puhuja pyrkii olemaan vakuuttava, mutta todellisuudessa ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen aiempaan blogikirjoitukseeni kerännyt luettelon asioista, joihin nollatoleranssia ainakin on esitetty.

Opettajat eivät ole fakiireja
Näkyvimmin ja vakuuttavimmin ohjelmassa esiintyi tamperelainen äidinkielen opettaja Tiina Keskinen, joka Aamulehden kolumneissaan on osoittautunut viisaaksi ihmiseksi. Koulukiusaamista ei poisteta Duudsonien koulukiertueilla, mutta Tiina Keskisen yhteisöllisyyttä korostavilla toimintatavoilla on varmasti merkitystä. Ongelmana on vain se, että koulukiusaamisen ehkäisy sopii erinomaisesti äidinkielen opetukseen, mutta matematiikan opettaja ei voi kovin monta tuntia olla yhteisöpedagogina, koska yhtälötkin on opittava.

Kiusaamisen havaitseminen ja lopettaminen ei välttämättä ole helppoa
Kiusaaminen ei välttämättä lopu siihen, että aikuinen tulee paikalle ja kieltää sen ja määrää riittävästi jälki-istuntoa. Myös kiusaamisen havaitseminen on vaikeaa. Avoimet solvaukset on helppo nähdä, mutta mitä opettaja voi tietynlaisille silmäyksille tai muodollisen korrekteille lauseille? Enkä minä ainakaan tiedä, minkä neuvon voisi antaa sille kuudetta luokkaa opettaneelle miehelle, joka sanoi, että luokan tytöt loukkaavat toisiaan sanoilla: "Sinä et tarvitse rintaliivejä."

Sana "koulukiusaaminen" joutaisi hetkeksi telakalle
Joskus sanat kuluvat. Koulukiusaaminen on ollut pitkään käyttökelpoinen sana. Se on nostanut esiin monien ihmisten katkeruuden syyn. Se on muistuttanut yhteiskuntaa pitkään unohdetusta kärsimyksestä ja pysyvistä traumoista. Nyt sana on kulunut ja tarkoittaa melkein mitä tahansa, mikä koulussa ahdistaa. Se olisi syytä vetää käytöstä pois ja keskittyä vaikkapa siihen,
1) että kukaan ei puhu eikä kirjoita toisesta ihmisestä epäasiallisesti,
2) että ketään ei järjestelmällisesti sivuuteta
3) että kenenkään fyysistä koskemattomuutta tai omaisuutta ei uhata.

Tähän kolmen kohdan ohjelmaan ei tarvita sanaa ”kiusaaminen”.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Tuntemattoman kuunnelma on moraalinen ongelma

Olen automatkoilla kuunnellut radiosta Tuntemattoman sotilaan uutta kuunnelmaversiota. Joka kerta kuuntelemiseni on jäänyt kymmeneen minuuttiin, minkä jälkeen on ollut pakko vaihtaa kanavaa.

Lopettamisen syynä on ollut moraalinen ongelma, joka ei mitenkään liity sotaan: olen ajautunut väittelemään itseni kanssa siitä, kuinka paljon jotain kirjallista tuotetta voi muuntaa ja kirjoittaa uudelleen ja samalla säilyttää ikään kuin mainosmielessä alkuperäisen nimen.

Väinö Linnan teksti jää kuunnelmassa jonkinlaiseksi taustamateriaaliksi.

Joku kynäilijä on kirjoittanut tekstiin kaikenlaista höpötystä, ilmaisesti siinä ajatuksessa, että hänen taustoittamisensa auttaisi ymmärtämään miehiä paremmin. Ei kuitenkaan pidä kertoa sitä, minkä alkuperäinen tekijä aivan tietoisesti jätti kertomatta. Jos niitä höpinöitä olisi tarvittu, Linna olisi ne sinne kirjaansa kirjoittanut.

Toissa maanantaina mittani täyttyi lopullisesti, kun urheiluselostajana sakannut Kaj Kunnas selosti sitä, kuinka Hietanen pysäytti venäläisten panssarivaunun. Hän kieltämättä onnistui luomaan jääkiekko-ottelun tunnelman. Romaanissa sitä ei vain ole, ja juuri tämän lajin hurmosta vastaan Linna on alkuaan kirjansa kirjoittanut.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Aamulla 20 vuotta sitten

Olin pastoraalikurssilla. Sillä tarkoitetaan puolipakollista pappien jatkokoulutustapahtumaa.

Sinä aamuna olimme koolla piispan johdolla. Normaalikäytännön mukaisesti aamuhartaudesta vastasi noin neljän hengen ryhmä. Se oli tehnyt kaiken niin hyvin kuin puolivirallisessa opinnäytetyössä on tapana. Jo edellisenä iltana oli tarkoin mietitty puheet ja rukoukset ja niihin sopivat virret.

Kaikki olisi muuten ollut kohdallaan, mutta jäljellä oli yksi ongelma. Kun tuli toteuttamisen aika, ilmeni, että kukaan ei ollut aamulla katsonut uutisista, että Estonia oli uponnut, tai ei ollut ainakaan reagoinut siihen mitenkään.

Siitä tietyllä tavoin mallikelpoisesta suorituksesta olisin juuri sinä aamuna antanut nolla pistettä.

Jäi sitten piispan tehtäväksi kertoa aamuhartauden jälkeen, että Itämeressä oli yksi uponnut laiva.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Tatuoinnit ja demonit

Mielivaltaista raamatuntulkintaa luterilaisen kirkon ulkopuolelta

Viime päivinä on saanut melkoista nettijulkisuutta video, jossa epämääräiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (ei ainakaan luterilaiseen kirkkoon) kuuluva Markku Veilo kertoo, että demonit tulevat tatuointien kautta ihmisen sisään.

Veilon puheet ovat hyvä esimerkki mielivaltaisesta raamatuntulkinnasta. Maailmassa ei ole niin kahelia oppia, ettei sitä pystyisi jollain raamatunkohtien yhdistelmillä perustelemaan.  ”Juudas meni pois ja hirttäytyi”,  "Mene ja tee sinä samoin" ja  "Mitä aiot, tee se pian!" ovat kaikki raamatunlauseita, kaksi niistä jopa itse Jeesuksen suusta.

En vastusta tatuointeja uskonnollisista syistä, sillä aivan kaikkia asioita voi käyttää hyvin ja huonosti. Kirveellä voi veistää talon tai tappaa ihmisen. Jopa liiallinen veden juominen voi olla hengenvaarallista.



En vain muuten pidä tatuoinneista

Aivan muista kuin raamatullisista syistä tatuoinnit eivät miellytä minua.

Ensinnäkin: Ne ovat rumia. Ne pilaavat ihmisen kauniin ihon samaan tapaan kuin spraymaalilla tehdyt töherrykset pilaavat arvorakennuksen seinän.

Toiseksi: En päästäisi ketään lykkimään ihoni alle ylimääräisiä aineita. On mahdollista, että parinkymmenen vuoden kuluttua niiden seurauksia selvitellään sädehoitoklinikalla.

Kolmanneksi: Tatuointien symboliikka on yleensä alkeellista. Symboleihin vähän enemmän perehtynyt ihminen joutuu katselemaan monia niistä myötähäpeän vallassa. Kuvataiteen maailmassa ja kirjallisuudessa ne ovat samaa tasoa kuin Matti ja Teppo ovat musiikissa.

Neljänneksi: Tatuointeja hankkivat aivan liian nuoret ihmiset. Vasta noin kolmenkymmenen iässä ihminen on ajatuksiltaan niin vakiintunut, että voi edes harkita minkään pysyvän kuvan ottamista ihoonsa. Ei ole ihme, että myöhemmällä iällä moni katuu. Lävistykset ovat eri asia, sillä reiät kasvavat umpeen.

Viidenneksi: Tatuoinneista voi olla sosiaalista haittaa ainakin ulkomailla. Kaikkialla ei olla niiden suhteen yhtä ymmärtäväisiä kuin Suomessa.

Kuudenneksi: Tatuointeja vailla olevalla ihmisellä on aina vapaus ottaa tatuointi tai olla ottamatta. Kun on tikkauttanut  itseensä ensimmäiset kuvat, tätä valinnan vapautta ei enää ole. 

Seitsemänneksi: Toistan sen ensimmäisen syyn: ne vain ovat rumia, eikä se rumuus iän myötä ja ihon löystyessä vähene.


Yhdestä tatuoinnista sentään pidin

Yksi poikkeus on tullut minua vastaan. Tuore isä oli tatuoinut ensimmäisen lapsensa nimen itseensä. Siinä oli tyyliä, sillä lapsi ei koskaan lähde isästä pois.

*    *    *

Nämä ajatukseni ovat enimmäkseen makuasioita ja mielipiteitä. Hyväksyn sen, että jonkun mielestä olen väärässä. Tatuointi ei tee ihmisestä hyvää eikä huonoa. Jollekulle nuorelle miehelle olen jopa lausunut mielipiteeni hänen esittelemistään kuvavaihtoehdoista, sillä miksi en olisi auttanut häntä hänen valinnoissaan, vaikka minä en tatuoinneista pidäkään?

Raamattu ei kuulu tähän asiaan pätkän vertaa. Sitä tarvitaan johonkin muuhun.

perjantai 19. syyskuuta 2014

En olisi torpannut ateistin ehdokkuutta

Ateistiksi julistautunut Kimmo Käärmelahti ajatteli tarjota kirkkovaaliehdokkuudellaan Savonlinnaan vaihtoehdon, jota hänen kaltaisensa ihmiset olisivat voineet äänestää. Hänen vaalilauseensa olisi ollut: "Jumalaan en usko mutta kirkkoon haluaisin uskoa." Hän sanoi, että valituksi tultuaan hän olisi tukenut ennen muuta seurakunnan diakoniatyötä ja vaikuttanut omalta osaltaan myös kirkon yhteiskunnallisen aseman purkamiseen.

Lopulta Käärmelahti vetäytyi ehdokkuudesta, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut loukata uskovaisia, agnostikkoja eikä ateisteja. Hän aiheutti suunnitelmillaan laajaa hämminkiä. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut Vapaa-ajattelijoiden jäsen.

Käärmelahden kaltainen ehdokas on helppo torpata. Voi sanoa, ettei Setan hallintoon ole pääsyä homofobisella ihmisellä tai ettei pasifisteja valita reserviupseerien johtoon. Ihminen ei voi julkisesti vastustaa sitä asiaa, jota hänet on valittu kannattamaan.

Kaikesta huolimatta olisin suonut tälle ateistille hänen ehdokkuutensa. Eihän Savonlinnaan olla sentään pappia valitsemassa. Suomessa oli sitä paitsi pasifistinen puolustusministeri Yrjö Kallinen vuosina 1946 - 48, ja tässä sitä edelleen sätkitään itsenäisenä valtiona.

Ei siellä kirkkovaltuustossa yksi epäilijä turmiota tekisi, antaisipa vain pikantin sävyn ja toisi kokouksiin erilaista näkökulmaa. Jeesus teki täysin tietoisen valinnan kutsuessaan mukaan etäisesti Käärmelahtea muistuttavan Tuomaksen.  Jälkiviisaat voivat tietysti kritisoida hänen valintaansa ja sanoa, että joku uskovaisempi olisi ollut oikea valinta. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, jopa Juudas oli itse Kristuksen valittu.

Enemmän minä olen huolissani niistä valtuutetuista, jotka ovat kaiken aikaa heilahtamaisillaan helluntailaisiksi tai puuhaavat jotain valepiispaa luterilaisen kirkon sisään (siis nämä äkkiväärät naispappeuden vastustajat, jotka ovat ryhmittyneet ns. lähetyshiippakunnaksi, suomentajan selitys). Vaarallisia ovat myös ne valtuutetut, jotka ymmärtävät vain merkin € symboliikkaa.

Usko ja epäusko ovat muutenkin mutkikkaita asioita. Tänään uskomme näin, huomenna noin. Vakaumuksen laatu vaihtelee iän, elämäntilanteen, vuorokauden ja ympäristön mukaan. Avoimen tähtitaivaan alla harvoin tapaa asiastaan vakuuttuneita ateisteja. Ruuhkabussissa maanantaiaamuna klo 7.15 useimpien usko on taas varsin ohutta.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Tavisten sensuuri, osa 2/2

Hautaustoimiston ikkunassa oli lause: "Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho." Allekirjoituksena oli Mika Waltari.

Hautaustoimisto ei saa myydä varastettuja kukkia, muttei myöskään varastettuja lauseita. Siksi kävelin sisälle ja sanoin, että jos Waltari on tuollaista kirjoittanut, se ei ole hänen omaa tekstiään, vaan hän on poiminut sen suoraan Raamatusta. Sanoin, että pahvi vaati korjaamista. Huomautuksestani kiitettiin, mutta näyteikkunaa ei koskaan muutettu.

Laajasti myyntiin päätyneissä kuolinadresseissa näkyy sama tekijänoikeusrikos. Onko se puutteellista kirjallisuuden tuntemusta vai halutaanko korrektisti tarjota tekstejä, jotka ateistikin saattaa ostaa?

Adresseissa ovat Mika Waltarin nimiin kirjoitetut sanat: "Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan joka puhkeaa kukkaan ja ehtoolla leikataan."

Alkuperäinen Raamatun teksti taas kuuluu näin: "He ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta illalla se leikataan ja kuivettuu."

Rikos ei peity sillä, että ajatusta vähän lyhennetään, muutetaan sen persoonapronominia ja vaihdetaan ilta ehtooksi.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Tavisten sensuuri, osa 1/2

Ensin ihastuin

Hautajaisissa osuin Eeva Kilven runoksi mainittuun tekstiin, jonka lastenlapset lukivat isoäitinsä muistoksi:

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.

Otin tekstin talteen ja käytin sitä, kunnes sain tietää minua viisaammalta, että runo oli väärennös. 

Sitten hävetti

Hävetti, että olin langennut huijaukseen. Eeva Kilven aidossa tekstissä runon viimeinen rivi kuuluu: "Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia." 

Kyseessä ei ole vähäinen poisto, sillä viimeinen lause kääntää koko tekstin uudelle syrjälle, tuottaa varsinaisen oivalluksen ja muuttaa varsin yksiulotteisen runon monitasoiseksi elämänrunoksi.

Sittemmin olen törmännyt väärennöksen toiseen versioon. Joku amatöörikynäilijä on huijauksesta tietoisena rustaillut tekstiä mielestään soveliaampaan muistovärssymuotoon. Hän on kuvitellut, että pois jätetty viimeinen lause voitaisiin korvata tällaisella latteudella: "Mutta sitä ennen he ovat eläneet elämänsä."

Siinä on jo valhetta valheen päällä: niin kuin varas olisi vienyt kultavaasin ja rikoksen paljastumisen jälkeen olisi tuonut tilalle muovikipon siinä luulossa, ettei kukaan huomaa.