sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Jotain konkreettista

Tänään ajattelin tehdä jotain konkreettista sen hyväksi, että maailma asettuisi taas paikoilleen.

Herään aamulla, käynnistän tietokoneen, kävelen alakertaan ja keitän aamukahvit. Syön pari palaa tummaa leipää ja luen uutiset. Luen Pariisia koskevia analyyseja. Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Aamulehden etusivulla hyvin, mutta hän onkin niitä harvoja, jotka oikeasti tietävät asioista jotain. Katson jalkapallotulokset. Brasilia ja Argentiina pelasivat tasan.

Vähän harmittaa, etten kyennyt tänä aamuna kirkkoon. Siellä tulee tasapainoinen olo.

Vilkaisen Facebookin ja päätän, että tänään en käytä siihen aikaani. Sen sijaan mietin, panostaisiko Manchesterin joukkueista Cityyn vai Unitediin eli järkeen vai tunteeseen. Olisi kaverin kanssa pieni vedonlyönti menossa.

Rupean kirjoittelemaan Saarikoskea. Toivottavasti tästä tulee väitöskirja.

Mökille piti mennä laittamaan paikat talvikuntoon, mutta hoidin sen jo viikolla. Mietin yhtä shakkisiirtoa ja teen päätöksen, siirränkö daamia, tornia vai sotilasta.

Jossain välissä syön, keitän toiset kahvit ja ehkä kolmannet.

Ulkona olisi hyvä käydä. Jos saan Saarikoski-tavoitteeni täyteen, voin ehkä hemmotella itseäni elokuvilla. Huomenna on taas mentävä Helsinkiin.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pariisin jälkeinen otsikko ei mennyt kohdalleen

Illan päätteeksi luin 1900-vuotta vanhaa kreikkalaista rakkausromaania, joka päättyi onnelliseen loppuun. Suomentajan jälkisanat selvitettyäni katsoin vielä netistä uutiset.

Harvoin siellä niin myöhään enää mitään on, mutta tällä kertaa oli. Pariisi oli mennyt rikki, niin kuin nykyään on tapana sanoa.

Sammutettuani koneen ymmärsin, miten hiljaista meillä oli. Pihaltakaan ei kuulunut mitään. Suljin ikkunan ja katsoin ikkunaverhoa. Se laskostui niin kuin aina, eikä kukaan ampunut reikiä seinään. Meillä oli hyvin, toisaalla ei. Siihen minä nukahdin.

Aamun paperilehti ei tiennyt Pariisista mitään. Urheilusivuilla ei mainittu edes Ranskan ja Saksan jalkapallomaaottelua. Sen sijaan oli juttua jääkiekosta ja Tampereen paikallispelistä. Otsikossa luki: "Tästä voi alkaa todellinen vihanpito.” Juuri tänä aamuna otsikointi ei mennyt ihan kohdalleen.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Varkautta ja luvatonta käyttöönottoa

Viime päivinä on keskusteltu plagioinnista eli siitä, millä ehdoin kirjailija saa ottaa kirjansa osaksi jonkun toisen tekijän tekstiä ja julkaista se omanaan.

Mikä on varastamista? Mikä on sallittua lainaamista? Mikä on huijausta? Mikä on normaalia materiaalin keräämistä ja sen hyödyntämistä?

Myös nykyistä kaveriani Pentti Saarikoskea voi syyttää kirjallisesta varkaudesta. Oikeastaan hän oli melkoinen kelmi, kun vohki kotoa isänsä Simo Saarikosken sotapäiväkirjan. Lupaa kysymättä hän jäljensi sen osaksi romaaniaan Ovat muistojemme lehdet kuolleet.

Isä tuskin ilahtui päiväkirjansa julkaisemisesta, ei se niin suurta sanataidetta ollut. Isä tuli nolatuksi, sillä osana pojan romaania hänen tekstinsä häpeällisen huonoksi. Vain ironian valo valaisi hänen isänmaallista päiväkirjaansa. Poika kosti isälle lapsuutensa kokemuksia.

Kutsuisinko Pentti Saarikoskea nyt kirjalliseksi varkaaksi? – En. Tämä on sitä luvatonta käyttöönottoa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Jumalan etäinen rakastaja

Kirjoittamistani kirjoista tärkeimpänä pidän vuonna 2009 julkaistua teosta Rakkaus, Jumala ja kuolema. Kovin moni sitä ei huomannut. Tuntui, ettei edes kustantaja muistanut sitä ensin minulta tilanneensa ja sen jälkeen saaneensa sen, mitä oli pyytänyt, (niin ne kertoivat) ja sitten myös julkaisseensa. Lukijapalautetta on tullut niin vähän, että joskus ihmettelen, onko sitä kukaan lukenut.

Sitäkin yllättävämpää ja mieluisampaa oli saada tänään postia. Mikkeliläinen kirjastonhoitaja Rauno Seppänen lähetti minulle runoteoksensa Ikietsijä. Yksi sen runoista on tehty kirjani ajatusten pohjalta. Eniten ilahduttaa se, että minut on ymmärretty oikein.

Näin kuuluu Seppäsen teksti:

                Niille jotka eivät ikävöi jatkuvasti
                Isän Jumalan syliin ja vierihoitoon,
                vaan haluavat ottaa etäisyyttä Jumalaan 
                Niille joiden yöpöydällä ei ole
                hiirenkorville kääntynyttä Raamattua
                ja jotka eivät pyhä pyhältä täytä kirkkoja 
                Niille jotka eivät ylen aikaa jaksa rukoilla 
                ja muistuttaa Jumalaa heidän tarpeistaan 
                Niille joista liian lähellä Jumalaa palaa karrelle 
                Niille jotka kaikesta huolimatta uskovat 
                että isä rakastaa heitä yhtä paljon kuin 
                vanhempaa veljeä ja tuhlaajapoikaa
                Heille minä omistan kaikki lämpimät ajatukseni 
                ja niiden allekirjoituksena on:
                   Jumalan etäinen rakastaja.


Seppäsen kirja on niin tuore, että olen ehtinyt toistaiseksi vain selailla, mutta hyviltä ne tekstit näyttävät. Seuraava sai poskilihakseni värähtämään. Eikös vain ole Seppäseltä ovelasti sanottu:

                Sanoin Jumalalle,
                etten ymmärrä sovitusoppien rönsyjä 
                ristinpuulla.

                Jumala vilkuili sivuilleen, mutisi hiljaa:
                "En minäkään,
                mutta ei pahoiteta
                Paavalin mieltä."

Kiitos.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Jeesuksen tekemä aprillipila

Tänään kirkoissa on saarnattu erittäin omituisesta raamatunkohdasta: Ensin Jeesukselta ja hänen oppilailtaan tullaan vaatimaan Kapernaumissa temppeliveroa. Lyhyen keskustelun jälkeen Jeesus antaa Pietarille ohjeen mennä järvelle kaloja onkimaan. Ensimmäisen saaliskalan suusta löytyisi hopearaha, jonka turvin vero maksettaisiin.

Sitten on raamatunkertomuksen jatko: ”Pietari lähti kaupungin torille ja osti onkikauppiaalta ongen ja matokauppiaalta madon. Hän meni venerantaan, otti yhden veneen ja sanoi: ‘Herra käski minun mennä kalaan.’ Ja he antoivat hänen mennä. Niin hän souti järvelle ja heitti onkensa veteen, ja tapahtui niin kuin Jeesus oli sanonut. Ensimmäisen kalan suussa oli hopearaha. Kului kaksi hetkeä, ja Pietari palasi retkeltään häntä odottaneen Jeesuksen ja muiden oppilaiden luo. Hän näytti hopearahaa ja sanoi: ‘Tässä on raha. Nyt voin maksaa sinun ja meidän muidenkin puolesta.’”

Paitsi että tätä jatkoa ei ole koskaan kirjoitettu. 

Oikea raamatunkertomus päättyy Jeesuksen sanoihin, eikä Pietarin jatkotoimista mainita mitään. Luultavimmin Jeesus ei koskaan tarkoittanut, että hänen Pietarille osoittamansa sanat olisi tullut ottaa kirjaimellisesti todesta. Ironiaahan tuo on ja esimerkki Jeesuksen opetusmenetelmien moninaisuudesta ja hänen kutsustaan ymmärryksen käyttöön. Siksi aprillipilatkin kuuluivat hänen valikoimiinsa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Otettiin polkupyörävaras kiinni

Yhden kerran olen ollut ottamassa kiinni polkupyörävarasta.

Tuttu 16-vuotias poika tuli kysymään kylän keskustassa, olinko nähnyt hänen uuden maastopyöränsä varastajaa. Sanoin etten ollut huomannut mitään. Poika oli jättänyt pyörän lukitsematta vain parin minuutin ajaksi, ja sinä aikana pyörä oli hävinnyt.

Lähdettiin vähän kiertelemään.

Varttitunnin jälkeen varas tuli pyörää talutellen vastaan, 25-vuotias pahasti raunioitunut mies, joka liikkui kymmenen vuotta vanhemman, yhtä lailla raunioituneen miehen kanssa.

Räyhättiin sille.

Hän sanoi aikoneensa vain lainata pyörää, koska oli niin huonossa kunnossa, ettei jaksanut kävellä kotiin.

En ruvennut päätä silittelemään ja sanomaan, että voi voi kun sinulla on vaikeata ja ymmärtäähän sen, kun on henkilökohtaista ongelmaa ja vaikka mitä eikä muuta kuin painetaan villaisella homma. Ei mitään semmoista. Oli kuitenkin tehnyt yksinhuoltajaäidin pojalle ikävän tempun.

Ja samalla säälitti. Niin surkea ihmishylkiö kuin ikinä voi olla. Taskut ihan tyhjät, tulevaisuutta ei ollenkaan. Tätä kirjoittaessani on varmasti jo kuollut.

Pinon alimmaisia, totaalisesti.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kitaraa voi soittaa näinkin

Tänään haastateltiin Radio 1:ssä flamencokitaristi Toni Jokiniittyä.

Toni Jokiniittyyn liittyy yksi puhutteleva muisto. Hän esiintyi oman lukionsa joulunaluskonsertissa. Paikalla oli lukiolaisten vanhempia, mutta suurin osa yleisöstä oli koulun oppilaita.

Konsertin ohjelmalehtisessä oli mainittu Toni Jokiniityn nimi, instrumentti ja esitettävä kappale. Epäilen, että kukaan ei odottanut häneltä yhtään mitään. Hän tuli niin sanotusti puun takaa.

Vaikutus oli vahva.

Esitystä seurasi pitkänpuoleinen hiljaisuus, niin kuin kaikki olisivat maistelleet ajatusta: ai, kitaraa voi soittaa näinkin.

Hiljaisuuden jälkeen tulivat ikimuistettavat aplodit.

-  -  -  -  -  -

Radio-ohjelma on kuultavissa täällä.