Viime viikolla kävin Suomalaisen kirjallisuuden talossa penkomassa arkistoja. Jo sisään astuessa tuli juhlallinen olo. Tämä seura on julkaissut Aleksis Kiveä. Tämä on minun Suomeni.
Tuntui siltä kuin olisin ollut kirkossa. Täällä ovat minua viisaammat kulkeneet, eläneet ja toimitelleet asioita, jotka yhä ovat olemassa. Täällä on suuria ajatuksia, jotka voin vain kiitollisena ottaa vastaan.
Jonain lattialistana saan minäkin täällä olla.
maanantai 11. tammikuuta 2016
perjantai 8. tammikuuta 2016
Ehkä työpaikkakiusaamisesta ei pitäisi puhua
Joulukuulla sain käsiini tuoreen väitöskirjan, joka yllätti
heti ensimmäisillä sivuillaan. Väitöskirjan alussa tekijät tapaavat kiitellä
auttavaiset professorinsa, rahoittajansa, vanhempansa, puolisonsa ja
laiminlyödyt lapsensa. Näin tehtiin tässäkin väitöskirjassa, mutta kiitosten
jälkeen väittelijä sanoi, että yliopisto-opinnoista puhuessaan hän ei voi olla
mainitsematta perustutkintovaiheeseensa pitkäkestoista ja monia muotoja
saanutta kiusaamista.
En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Kääntelenpä
asiaa miten päin hyvänsä, en saa tyydyttävää ajatusta kasaan.
On mahdollista, että kiusaaminen on hyvin todellista, ja kai
siitä on oikeus puhua hieman epäsopivassakin paikassa. Toisaalta on
mahdollista, että tällainen lausuma on yhden ihmisen kenttäoikeus ja
pikateloitus ilman puolustuksen puheenvuoroa.
Ehkä kiusaamisen käsite olisi syytä varata yksinomaan
koulukäyttöön ja keksiä työpaikan tai yliopiston ongelmille muita sanoja.
Kiusatulla lapsella ja kiusatulla aikuisella on nimittäin yksi oleellinen ero:
Lapsella ei yleensä ole vaihtoehtoista maailmaa. Hänen on joka aamu mentävä siihen
kouluun, johon hänet on määrätty, eikä hän välttämättä edes ymmärrä, että
muitakin maailmoja on olemassa.
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Nuoria poikia, suurta tunnetta
Jääkiekon arki on puuduttavaa SM-liigan runkosarjaa, jossa on samantekevää, mikä joukkue voittaa. Finaalipeleihin pääsee melkeinpä lähettämällä postikortin, että haluaa osallistua.
Ehkä arki ei voi ollakaan muuta kuin jonkinlaista puutumista.
Siitä huolimatta kannattaa miettiä, olisiko nuorten MM-joukkueen ylivertaisesta suosiosta jotain opittavaa: ei erityistä taktista kypsyyttä, ei yhtäkään ulkomaan vahvistusta, ei kovapalkkaisia pelaajia, ei rautaisia ammattilaisia. Sen sijaan oli suurta tunnetta ja persoonallisia poikia, joille menestys ja suosio olivat jotain aivan uutta.
Ehkä arki ei voi ollakaan muuta kuin jonkinlaista puutumista.
Siitä huolimatta kannattaa miettiä, olisiko nuorten MM-joukkueen ylivertaisesta suosiosta jotain opittavaa: ei erityistä taktista kypsyyttä, ei yhtäkään ulkomaan vahvistusta, ei kovapalkkaisia pelaajia, ei rautaisia ammattilaisia. Sen sijaan oli suurta tunnetta ja persoonallisia poikia, joille menestys ja suosio olivat jotain aivan uutta.
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
Tipattoman ankeus
Luultavasti tämä tammikuuni on yhtä tipaton kuin joulukuu ja
kaikki muutkin kuukauteni. Juuri siitä syystä tuntuu niin kummalliselta, miksi
tipaton tammikuu ei innosta yhtään. Se kuulostaa niin ikävältä, etten halua
olla sen kanssa missään tekemisissä.
Sanaan "tippa" liitetty ton-liite luo ankeuden
maailman. Ollaan ilman kärsitään, ollaan puutteessa, kärvistellään ja
kärsitään lisää.
Niin kuin kuivaksi väännetystä rätistä yrittäisi tiristää
vielä jotain.
torstai 31. joulukuuta 2015
Tätäkin tapahtui vuonna 2015
Näyttelijä Kari Väänäsen mukaan kukaan itseään kunnioittava
taiteilija ei herää ennen iltapäivän neljää.
Postinen on kiva keksintö. Heti tietää, että sitä ei
tarvitse avata.
Evoluutio toimii. Facebookit ja Instagramit muokkaavat ihmistä. Suuri osa
valokuvatuista on nykyään vasenkätisiä.
Lufthansan toimitusjohtaja Carsten Spohr sanoi yhdestä
lentäjästään: "Hän oli sataprosenttisen
lentokelpoinen, ilman minkäänlaisia varauksia." Sama kaveri ohjasi
koneensa vuorta päin. Kaksi viikkoa myöhemmin Venäjän yleisurheilupomo julisti:
”Kaikki urheilijamme ovat puhtaita.”
Elokuussa kaksi mummoa nujakoi Tammisaaressa tyhjistä
oluttölkeistä. Tappelu keskeytyi, kun toinen pakotettiin lähtemään itään ja
toinen länteen.
Entinen presidentti oli lipaskerääjänä rautatieasemalla. Nykyinen
soitti muina miehinä luonto-ohjelmaan ja kyseli palsternakasta. Tämä kelpaisi
vientituotteeksi, kun Nokian puhelimia ei enää ole.
Erään uutisen mukaan 17 prosenttia pariskunnista riitelee
aina kootessaan huonekaluja.
Mourinholla menivät kengät vääriin jalkoihin.
Tyttövauvojen nimiksi eivät kelvanneet Pansarkitty,
Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie eikä Mañana. Siis Suomessa.
Viileä juhannus on Jumalalta näppärä keksintö. Harmi vain,
että hukkumatta jääneet eivät ymmärrä olla kiitollisia.
Hyvinkään uusi kaupunginjohtaja valittiin virkaansa yksimielisesti
kaikkien puolueiden kaikilla äänillä. On varmaan Suomen ennätys.
Oli Sibeliuksen juhlavuosi, ja hänen perhe-elämästään
esitelmöineen toimittajan mukaan kaveri oli vastuuton mulkero.
Suomen kolmanneksi kovin veronmaksaja Kimmo Riihimäki sanoo
edelleenkin maksavansa veroja mielellään. Siinä ei ole edes ironiaa.
Yksi vaikuttavimmista Facebook päivityksistä oli tämä:
"Avioero. Siitä se päivä lähtee."
tiistai 29. joulukuuta 2015
Odottelen identiteettivarkauksia
Kidnappaukset,
pankkiryöstöt ja perinteisiä pommeja räjäyttävät terroristit ovat kirjojen ja
elokuvien vakiotavaraa. Mietin, milloin ne jäävät historiallisiksi aiheiksi ja
ne korvataan esimerkiksi identiteettivarkauksista kertovilla tarinoilla.
Silmääni
ei ole vielä osunut montakaan esimerkkiä. Tuore aiheeseen liittyvä romaani on
Hannu Luntialan Petri Vallin toinen elämä. Luntiala on työskennellyt
Väestörekisterikeskuksessa, ja hänellä on työnsä perusteella näkemys aiheeseen.
Toinen teemaan liittyvä romaani on Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen. Siinä
ei tosin ole kyse tietotekniikasta, vaan perinteisestä nuoruudenpäiväkirjasta,
jonka entinen tyttökaveri on varastanut ja jota hän on alkanut käyttää omiin
tarkoituksiinsa. Elokuvan puolella merkittävin identiteettivarkauteen liittyvä
teos on Seth Gordonin komedia Väärät paperit. Se kertoo miehestä, jonka
luottokortti varastetaan. Ehkä myös ruotsalaisen kirjailijan Stieg Larssonin
ns. Millenium-trilogian voi laskea tähän sarjaan. Digitaalimaailman
identiteettivarkauksista kertovia kirjoja tai elokuvia ei kuitenkaan ole vielä
tulvaksi saakka.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Mestarin juhlat
Jos minulla olisi taidemaalarin taidot, ottaisin esimerkin
niistä ikivanhan kristillisen perinteen kuvista, joissa yksi itämaan tietäjistä
on musta mies; hänkin on tullut talliin Mestarin syntymää juhlimaan.
Maalaisin Betlehemin majatalon pihalle oman perheeni, kummilapset,
Henrin jolle olen pitänyt kielikurssia, mustalais-Rogerin, kaikki ne jotka ovat
tulleet potkituiksi Facebook-listalta, kun mielipiteet eivät miellyttäneet,
isävainaan, kaikki ne jotka surevat että tänä jouluna pöydässä on lautasia
liian vähän.
Olisi kiva nähdä ne kesällä Tammisaaressa nujakoineet mummot, jotka tappelivat kaljatölkeistä. Ja kunnia kauppojen myyjille, jotka kotonakin jaksavat perheelle joulua. Mopoautokuskit ovat suosikkejani.
Olisi kiva nähdä ne kesällä Tammisaaressa nujakoineet mummot, jotka tappelivat kaljatölkeistä. Ja kunnia kauppojen myyjille, jotka kotonakin jaksavat perheelle joulua. Mopoautokuskit ovat suosikkejani.
Saisi siellä olla muutamia kuuluisuuksia. Fjodor
Mihailovitsin maalaan kaikkiin kuviini. Martin Luther King kuuluisi mukaan, kun
ymmärsi sanoa, että meidän on luovuttava joko väkivallasta tai olemassaolosta.
Ja Saarikosken Pena, kun se on nykyään aina siellä missä minäkin. Litti olisi
kymppipaita päällä. Joku viidentoista ikäinen olisi reppuineen kysymässä, mitä
leirille otetaan mukaan. Onko oma tyyny hyvä idea?
Olisihan siellä majatalon väki ja ne eläimet, joiden
syöttökaukalo on nyt otettu parempaan tarkoitukseen. Ehkä Afrikassa käynyt
Tiina maalaisi yhden seepran. En panisi pahakseni, jos Virtasen Timo
parkkeeraisi sinne vanhan Mini Cooperin, sillä on se niin sympaattinen auto,
kuin uskollinen kotieläin.
Soittaisin itte Talibanille, että mitäs jos tulet sinäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

