perjantai 12. elokuuta 2016

Huonokuntoiset nuoret ja mummot

Olen jäänyt miettimään nyt jo neljän vuoden takaista uutista, jonka mukaan varusmiesten Cooperin testi tulos oli pudonnut 15 vuodessa 300 metriä.

Saman putoamisen olen minäkin havainnut. Muistaakseni olin aloittanut lukion, kun juoksin 3150 metriä. Se ei herättänyt silloin mitään erityistä kohua, todettiinpa vain hyväksi tulokseksi. Olin sillä luoka pojista toinen tai kolmas. Nykyään sillä varmana voittaisi yläkoulun mestaruuden.

Nuorten kunnosta puhuttaessa vain unohdetaan mainita, että huonontuminen ei koske vain nuoria. Samalla tavoin nykymummut eivät jaksa lainkaan samaa kuin entisen, sen kultaisen aikakauden mummot. Niin siinä käy, kun heitäkin kuskataan ovelta ovelle.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kaksi Vara-Jeesusta ja Jouko Turkka

Facebook-seinälläni käyty keskustelu osoittaa, että pirkkalalaisia on koskettanut yllättävän syvältä kaksi tuttua hahmoa, joista toinen on Jouko Turkka ja toinen on niin sanottu Vara-Jeesus. Kummallista asiassa on se, ilmeisesti heissä molemmissa on monien ihmisten mielestä jotain samaa. Vielä oudommaksi asian tekee se, että Vara-Jeesuksia on ollut Pirkkalassa kaksi. Ollenkaan kaikki eivät ole selvillä tästä perusasiasta.


Ensimmäinen Vara-Jeesus: mies joka käveli
"Se on se mies, joka kävelee" oli tarkka kuvaus, jonka perusteella kuka tahansa Pirkkalassa vakituisesti asunut tunnisti, ketä tarkoitettiin. Juuri muuta hänestä ei tiedettykään, alkuperäisestä Vara-Jeesuksesta. Joskus joku sanoi jonkinlaista kunnioitusta äänessään: "Se on insinööri."

Hänen oikea nimensä oli Kalevi. Kun hän pitkässä parrassaan ja alhaalle ulottuvassa takissaan käveli kuntakeskustaa kohden tai sieltä takaisin, hänen olemuksessaan oli kieltämättä jotain sellaista, että nimi Vara-Jeesus oli ymmärrettävä. Hänestä näki hänen sivullisuutensa, mutta tuntui myös siltä, että hänellä oli jokin ajatus mielessään. Minulle hän muistutti sitä Dostojevskin kuvaamaa Kristusta, joka eräänä päivänä ilmaantui inkvisition aikaiselle Sevillan torille. Kaikki heti tunnistivat hänet sydän ilosta pakahtuen, vaikka hän ei sanonut mitään. Dostojevskin kertomuksessa sotilaat tulivat pian paikalle ja vangitsivat hänet eikä kukaan tehnyt elettäkään hyvin tunnetun vangin puolustamiseksi. Vankilassa hän sai vastata suur-inkvisiittorin kysymykseen: "Miksi olet tullut meitä häiritsemään?"


Vara-Jeesus vaihtui

Jossain vaiheessa alkuperäinen Vara-Jeesus katosi katukuvasta. Nimi ei kuitenkaan kadonnut puheista. Nuoret alkoivat kutsua Vara-Jeesuksen nimellä hänen veljeään, jossa kenties oli jotain samaa kuin alkuperäisessä. Heidän välillään oli kuitenkin se oleellinen ero, että ensimmäinen Vara-Jeesus vaikeni ja toinen puhui.


Toinen Vara-Jeesus ehkä näki jotain, mitä muut eivät nähneet

Surin aina sitä, että niin sanottu Vara-Jeesus eli Reijo ei oikein päässyt yhteisymmärrykseen Pirkkalan nuorten kanssa, vaikka juuri nämä olisivat voineet ymmärtää häntä paremmin kuin vanhat ihmiset, jotka ovat asuntolainojensa ja työuriensa pilaamia. Turhaan toivoin, että jonain päivänä nuoret olisivat alkaneet kertoa käyvänsä kahvilla hänen luonaan.

Ymmärtämättömyyttä oli kahteen suuntaan. En oikein tiedä, mistä se sai alkunsa, mutta joka tapauksessa aavistan, että kun Pirkkalan huumeongelma rehotti pahimmillaan 1990-luvun loppupuolella, Reijo näki oman kotinsa ikkunasta asioita, jotka saivat hänet aivan perustellusti epäilemään nuorten ihmisten tekoja ja moraalia.

Ehkä näiden kokemustensa pohjalta Reijo katsoi nuoria välillä hieman vinoon ja näki pahaa siellä, missä sitä ei todellisuudessa ollut. Silloin tällöin hän lausui käsityksiään julki, kun kohtasi nuoria, ja nämä taas vastasivat samalla mitalla. Toinen ymmärsi väärin toista, ja lopulta väärinymmärrys oli täydellinen.


Toinenkin Vara-Jeesus oli dostojevskilainen hahmo

Reijo oli helppo luokitella osastoon "toisenlaiset ihmiset".  Kotiaan hän oli koristellut suurilla symboleilla, jotka näkyivät kauas. Kylän keskustassa hänet saattoi nähdä rukoilemassa kädet kohti taivasta. Välillä hän oli pysähtynyt kadunkulmaan ja luki siinä rukousta niin kuin jotain loitsua. Vaatteisiinsa hän saattoi piirtää suurikokoisen ristin. Se ylitti selvästi ne mitat, jotka normaalikansan mielestä kuuluvat kohtuulliselle ristille.

Minun silmissäni hän edusti ortodoksiperinteestä tuttua käsitettä "Kristuksen tähden houkka”. Tämä ihmistyyppi tunnetaan ennen muuta Venäjällä (ven. jurodivyi), ja se on antanut nimensä kantajalle oikeuden puhua paradoksin muotoisia totuuksia jopa tsaareille turvallisuuttaan vaarantamatta.

Jos Reijon kanssa pysähtyi keskustelemaan, saattoi kuulla sanoja ja lauseita, jotka eivät ole tyypillisiä terveelle uskonnollisuudelle. Ajatukset tosin vaihtelivat tietyissä jaksoissa. Tuntuu siltä, ettei Reijo saanut milloinkaan ratkaistua, kuuluisiko kirkkoon vai ei. Käsittääkseni hän erosi ja liittyi useita kertoja. Ymmärsin hänen puheistaan, että jossain vaiheessa hän olisi kuulunut myös ortodoksiseen kirkkoon. Minä tunsin, että kaikesta huolimatta hän aina kuului meikäläisiin. Hän ilmaisi jotain, mitä mekin tunnemme sisällämme, kunhan vain sallimme sen tulla esiin.

Kaikkiaan Reijolle oli helppo naureskella ja häntä oli helppo käyttää varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka ihmiselle voi käydä, jos rupeaa miettimään liian jumalisia.

Tämä on kuitenkin totuuden toinen puoli. Dostojevskia lukiessa voi törmätä ajatukseen, että perimmäinen totuus on tässä maailmassa täysin outoa. Suhteessa tämän maailman tapoihin ja käytäntöihin se on niin merkillinen ilmiö, että tavallinen ihminen ei voi puhua lainkaan uskottavasti tätä totuutta. Siksi totuus voidaan kuulla vain niiden ihmisten suusta, jotka muu maailma tuomitsee oudoiksi poikkeusihmisiksi tai peräti hulluiksi.


Toinen Vara-Jeesus kantoi miehen kokoista ristiä keskellä kylää

Eniten puhuttanut tapaus oli se, kun Reijo kulki pääsiäisviikolla miehen kokoista ristiä kantaen kylän keskustassa. Varmaan tämä oli kummallista ja normien vastaista, mutta samalla rohkea teko. Luultavasti hänestä ajateltiin vähän samanlaisia ajatuksia kuin alkuperäisestä Jeesuksesta. Ei hänenkään ristinkantamistaan seurattu ihaillen eikä ymmärtäen. Pikemminkin ympärillä olevat ihmiset olivat sitä mieltä, että hän sai hulluudestaan juuri sen palkkion, jonka ansaitsi.

Entistä enemmän tarvittaisiin juuri niitä ihmisiä, jotka ovat kyseellistämässä meidän aikamme menon niin kuin tämä oman kylämme ristinkantaja. Ajatellaanpa mitä kaikkea tässä maailmassa kannetaan: Jonain huhtikuun torstaina joku kantaa sakkolapun väärin pysäköidyn auton tuulilasin. Joku kantaa mäyräkoiran kaupasta autoon. Joku kantaa huolta siitä, onko tukka hyvin. Joku kantelee luokkatoveristaan opettajalle. Joku jättää petollisesti itse tekemänsä hölmöilyn vakuutusyhtiön kannettavaksi. Joku kantaa vettä kaivoon. - Tässä listassa ristin kantaminen ei ole lainkaan hassumpi valinta.

Eikä mitään pahaa kai ole siinäkään, että joku käyttää ristiä, jota ei vahingossa sekoita mihin tahansa kaulariipukseen.

Joulun aikoihin olen miettinyt myös sitä, mistä päin kyläämme Joosef ja Maria olisivat etsineet yösijaa. Veikkaan, että ensimmäiseksi heidän huomionsa olisi kiinnittynyt Teboilin viereiseen, sittemmin purettuun rakennukseen. Sinne yön kulkijat, muukalaiset, voisivat mennä kolkuttelemaan ovea. Veikkaan, että Reijo olisi ottanut heidät avosylin vastaan.


Jouko Turkka oli mies, joka juoksi

Kun nykypäivän paikalliset lapset muistelevat omille lapsilleen Jouko Turkkaa, he luultavasti kuvailevat häntä sanoilla: "Se oli mies, joka juoksi." ”Se oli se mies, joka ajoi polkupyörällä.” Vähän samaan tapaan kuin ensimmäistä Vara-Jeesusta sanottiin insinööriksi, Turkkaa kuvaillaan jonkinlaista kunnioitusta tai ylpeyttäkin äänessä: "Se oli teatteriohjaaja."

Aiheeni on herkkä. Kunnioittavasta sävystäni olen itse täysin varma. Toivon sitäkin, että tekstini on myös kyllin hienotunteinen. Ennen julkaisemista olen keskustellut kahden Vara-Jeesuksen omaisen kanssa, ja he ovat rohkaisseet minua tähän kirjoitukseen.

tiistai 2. elokuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 4/4 (silloin maaseutu lakkasi)

Kesä 1974 oli poikkeuksellisen sateinen. Koko Suomi oli kaiken aikaa kahden matalapaineen välissä ja yhden keskustassa. Olin ollut kolme viikkoa Englannissa ja olin rohjennut toivoa, että heinät olisivat olleet jo seipäillä minun tullessani Suomeen. Sateiden takia heinätöitä ei ollut ehditty edes aloittaa.

Kun työt vihdoin käynnistyivät, ne edistyivät sietämättömän hitaasti. Teholliset tunnit rajoittuivat pariin tuntiin, kun työ oli taas keskeytettävä sadekuuron takia. Heinäväki turhautui, ja sitä oli muutenkin vaikea saada. Ongelmat ratkaistiin Nokia-Suomea ennakoivalla tavalla: pellolle ilmestyi kone. Ennen pitkää se söi kaikki heinämiehet.

Setäni pellolle hankittu heinänpaalain oli ensin vuokralaite mutta pian oma. Kone vähensi ihmisten ponnisteluja, ja pian se poisti heidät pelloilta yksinäisiä traktorikuskeja lukuun ottamatta. Koko maalaiselämäksi kutsuttu elämänmuoto hajosi. Oli astuttu ratkaiseva askel koneelliseen elintarviketuotantoon, jonka EU on lopulta vahvistanut.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 3/4 (heinänteon kaipuu)

Vanhan ajan Hauholla erityisesti heinänteko kokosi ihmisiä yhteen. Se ei onnistunut ilman riittävää heinäväkeä. Kaupunkisukulaisten puolipakollisiin velvollisuuksiin kuului, että oli vanhan kotitalonsa pellolla ainakin parina päivänä pistelemässä heiniä seipäille. Kylien irtonainen väestö tunsi niin ikään olevansa heinäaikaan tarpeellista työvoimaa. Kyliin tuli myös ulkopuolista väkeä, kun talot palkkasivat satunnaisista kulkumiehistä tilapäistä työväkeä. Nämä miehet olivat melkein kaikki juoppoja, ja elleivät olleet, tekivät laiskasti työtä.

Minulla ei kaikesta huolimatta ole heinäntekoon romanttista suhdetta. Päinvastoin sen lajin ruumiillinen ponnistelu kannusti osaltaan lukemaan ja opiskelemaan, jottei olisi tarvinnut olla loppuikäänsä hangonvarressa.

Varauksellisuudestani huolimatta heinänteko tuotti unohtumattomia peruskokemuksia, esimerkiksi heinäseipään juurella juodun kotikaljan, tuon maailman parhaan janojuoman. Heinätyöt tulevat edelleenkin mieleen, kun jossain kuppilassa käännän hanasta saadakseni lounaan hintaan sisältyvää ruokajuomaa.

Liioin en ikinä kuule sanaa "raparperi" muistamatta samalla erästä heinäaikaista ruokailua. Oltiin pitkän pirttipöydän ääressä, lähes parikymmentä henkeä. Joukossa oli miesten lisäksi naisia ja lapsia. Oltiin tultu jälkiruokaan, joksi tarjoiltiin raparperikiisseliä. Joku pöydän naisista kehui sen hyvää makua. Pian heidän kiisselinsä juuttui kurkkuun, kun muuan heinämies tiesi valistaa: "Totta kai se on hyvää. Ne ovat minun raparperejani, ja minä olen niiden päälle joka aamu lorauttanut voimaa."


lauantai 30. heinäkuuta 2016

Englannin mestaruudesta tänään 50 vuotta

Tänään on kulunut 50 vuotta siitä, kun Englanti voitti ainoan kerran jalkapallon maailmanmestaruuden. Jokaisella jalkapallon harrastajalla on ensimmäiset kisansa. Minulla ne ovat nämä.

Televisiosta ei tullut paljonkaan pelejä. Ensimmäinen muistikuvani kisoista on se, että oltiin perhetutuilla kylässä. Saunan pukuhuoneessa isot miehet puhuivat jalkapallosta mutta minä hyppäsin kisoihin mukaan vasta semifinaalivaiheessa. Ehdin nähdä Eusebion, Beckenbauerin ja Lev Jashinin.

Tärkein oli kuitenkin Englanti. Pikkupoikaiässä ihminen asettuu voittajien puolelle, joita sitten kannustaa menestyksestä riippumatta hyvin todennäköisesti koko ikänsä.  Ainakin finaalivoiton jälkeen kannatin Englantia.

Muistan vieläkin voittaneesta joukkueesta vaivattomasti kahdeksan nimeä. Englannin maalivahdit olivat silloin hyviä. Näissä kisoissa hänen nimensä oli Gordon Banks. Sitten oli Charltonin veljekset Bobby ja Jack, Bobby oli parempi. Evertonista oli mukana Alan Ball. Nobby Stiles oli joukkueen luunmurskaaja. Oman tulevaisuuteni kannalta oli merkittävintä, että West Hamin pelaajia oli kolme. Oli Martin Peters ja joukkueen kapteeni Bobby Moore, josta olen kuullut, ettei hän olisi antanut kisoissa yhtään harhasyöttöä. En voi vahvistaa sitä tietoa, mutta Geoff Hurst ampui loppuottelussa kolme maalia tai ainakin kaksi, sillä kolmannen laillisuudesta kiistellään yhä. West Hamista tuli Englannin liigan suosikkini, jonka kannalla olen yhä, vaikka voitot ovat jääneet olemattomiin. Ehkä taas voi toivoa jotain, onhan meillä Dimitri Payet.

Englannin kanssa kävi heikommin. Seuraaviin kisoihin eli Meksikoon kuljin Englannin kannattajana, mutta Brasilian kannattajana tulin ulos. Pelé, Jairzinho, Gerson ja Rivelino veivät sieluni. Se oli niin kaunista katseltavaa, että tätäkin kirjoittaessani selkäpiissä vähän värisee. Olen varmaan katsonut Meksikon finaalin viimeisen maalin yli sata kertaa. Siinä Pelé antaa Carlos Albertolle maailman kauneimman sisäteräsyötön ja ikään kuin sanoo:  ”Vedä poika tuosta.” Ja Carlos Alberto vetää niin kuin aikoisi lähettää pallon stadionin rakenteiden  kautta maata kiertävälle radalle.

Niistä kisoista joku jalkapalloanalyytikko on sanonut, että ne olivat viimeiset, joissa valmentajan ei tarvinnut sanoa joukkueelleen muuta kuin, että menkää kentälle ja nauttikaa. Hän saattoi aina luottaa siihen, että Brasilia teki maaleja enemmän kuin vastapuoli.

Brasilian peliä katsellessa Englannin tönkköjalat eivät enää tuntuneet miltään. Käänsin takkia, vaihdoin väriä, tein Brexitit ja hyppäsin Englannin laivasta pois. En ole katunut sitä koskaan. Ei ole tarvinnut itkeä, miksi emme ikinä voita mitään ja miksi Islantikin menee meitä ohi.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 2/4 (kauppa-auto)

Hieman sivusta seuraten olen nähnyt Hauhon muuttuneen. Hämeenlinnaan liittyminen on sivuasia sen rinnalla, mitä muuten on tapahtunut. Joskus 1960-luvulla Hauho oli täynnä ihmisiä ja monipuolista kanssakäyntiä. Ihmiset piipahtivat lupaa kysymättä naapurissa. Koskaan ei sanottu, että juuri nyt ei ollut aikaa.

Juntulan ja Kokkilan kylien rajamailla sijaitsevalla Karsikankaalla pelattiin isolla väellä pesäpalloa. Pikkupoikana olin siellä isäni kanssa, ja tienvarsi oli täynnä autoja. Niin ikään olin serkkuni mukana Tuittulan kylällä seuraamassa lentopallon pelaamista. Sitä en tiedä enää harrastettavan kyläkentillä. Nykyään jopa Hauhon keskusta tuntuu oudon hiljaiselta.

Kokkilassa oli kaksi kyläkauppaa, kunnes kauppa-auto "tuli parantamaan palveluja". Kyläkaupat alkoivat saman tien näivettyä, ensin kuoli toinen, ja sitten toisessakin kaupankäynti alkoi muuttua kummalliseksi. Maitoa sai ostaa kaksi litraa, mutta kolmannesta sai jo tuiman katseen. Nauloja ostaessa kuulin kauppiaan suusta merkillisen ajatuksen: "Ei näitä oikeastaan kannattaisi myydä: tukusta ostettaessa ovat kalliimpia kuin mitä minä tässä myydessäni niistä saan."

Lopulta se kyläkaupat tuhonnut kauppa-auto lakkasi kulkemasta. Tämä kehitys heijastaa koko Suomen kehitystä: ollaan parantavinaan jotain, jotta se jokin voitaisiin ennen pitkää tykkänään lopettaa.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 1/4 (siitä ei pääse irti)

Halusinpa tai en, olen niitä ihmisiä, jotka on peruuttamattomasti liitetty Hauhoon. Se on synnynpaikkani, ja sitä minun on yhtä mahdotonta vaihtaa kuin syntymäpäivääni. Toisin kuin kaikki muut elämäni paikkakunnat, Hauho ei ole osaltani valittavissa. Se kulkee henkilötiedoissani kaikkialla missä ikinä liikunkin.

Toisaalta ymmärrän, etten ole täysmittainen hauholainen. Aivan ensimmäisiä kuukausiani lukuun ottamatta ensisijainen elämäni on ollut muualla.

Kaikesta päätellen olen välimallin hauholainen. En ole kanta-asukas, mutta minulla on liian paljon historiaa, jotta voisin lukea itseni on pelkäksi kesähauholaiseksi. Lapsuuteni tärkeimmät sukulaiset asuivat siellä. Monet varhaisvuosieni vaikutelmat ovat painaneet hauholaiset maisemat syvälle sisimpääni. Isän hauta varmistaa sen, että Hauho pysyy elämässäni aina läsnä, ovatpa elämäni järjestelyt tulevaisuudessa millaisia tahansa.