Ahmitaan kauhisteltavaa

Kun ihminen kuulee lähellä tapahtuneesta onnettomuudesta, melkeinpä siinä pulssi nousee. Himoitaan yksityiskohtia ja ahmitaan kauhisteltavaa. Riennetään paikalle, tai ainakin ajetaan hitaasti ohi.

Paremman puutteessa uutissivujen värikuvat ja onnettomuuspaikalta tehdyt haastattelut tyydyttävät kauhistelemisen tarvetta. Joku kertoo saaneensa trauman.

Kaksi merkittävää kirjailijaa antaa ilmiölle selityksen. Monesti Nobel-ehdokkaana mainittu Amos Oz kirjoittaa: "Papa sanoi, että kaikissa tragedioissa on myös komedian aineksia ja että joka katastrofissa on mukana tyytyväisyyden siemen niille jotka katsovat sitä sivusta."

Dostojevski puolestaan antaa romaanihenkilönsä sanoa, että ihminen aina nauttii sivullisen kärsimyksestä.

Kun kaksi viisasta on tuollaista havainnut, on vaikea väittää vastaan.

Vanhat hautaustavat suojaavat kuin harjakatto

Viime sunnuntaina kuulin hyvän lauseen: "Perinteitä ei pidä noudattaa, mutta niitä on kunnioitettava." Sillä keinoin vanhan perheyrityksen kerrotiin pysyneen kehityksessä mukana. Oli osattu hylätä vanha ja pystyyn kuollut, mutta siitä huolimatta oli kuljettu oikeaa tietä.

Toisinaan ei pidä tyytyä pelkkään kunnioitukseen. Muuten voi käydä niin kuin kävi harjakattojen, sokkelien ja talojen rossipohjien kanssa. Ajateltiin, ettei niitä mihinkään tarvittu, mutta kun ne jätettiin pois, huomattiin myöhemmin, että ne olivat sittenkin välttämättömiä.

Monet vanhat tavat ovat vuosisatainen kansanperinteen kokoelma, joka on kantanut elämää silloin, kun ihmisistä ei ole ollut oman elämänsä kantajiksi.

Yksi surullinen suunta siinä, että nykyään ostetaan kuoleman äärellä melkein kaikki hautaustoimistoilta ja pitopalveluilta. Kun ennen vanhaan tehtiin kaikki itse, tällä tekemisellä hoidettiin surua ja pakotettiin suuntaamaan sitä jonnekin. Tämä touhuaminen oli nykyaikaisesti ilmaisten toimintaterapiaa.

Poika leikki kirkonmenoissa trampoliinia

Istuin kirkonpenkissä, ja vieressäni oli rippialbainen poika. Hän ei häirinnyt ketään, mutta ehtoollisliturgian aikaan kirkonmenot olivat käyneet liian pitkiksi. Hän hypelöi leirillä askarreltua ristiä, jonka oli saanut aamulla kaulaan ripustettavaksi, ja käytti polvien väliin pingottamaansa albaa trampoliinina. Risti pompahteli siinä hyvin.

Mieleeni tuli kauan sitten lukemani runo, jonka joku minulle tuntemattomaksi jäänyt rippikoululainen oli kirjoittanut aiheesta "Minun Jumalani".

             Minun Jumalani osaa kastella meidät.

             Hän osaa viedä meidät hautaan.

             Hän istuu kirkossa villien poikien viereen

             ja leikkii heidän kanssaan.

Kummallisia nimiä

Ihmisten nimet ovat varmimpia väyliä siihen, että kahvipöytäkeskustelu kääntyy vähintäänkin puolisyvälliseen suuntaan. Aihe kiinnostaa takuuvarmasti myös rippikoululaisia. Jokaisella ihmisellä on nimi, ja varmaankin kaikki ovat joskus miettineet, millaisen nimen antaisi, jos pääsisi päättämään.

Useimmiten lapset saavat hyvin perusteltuja ja käytössä toimivia nimiä. Sitä kummallisemmilta sitten tuntuvat poikkeustapaukset. Äärimmäinen kohtaamani kummallisuus on ruotsalaisen naisen yritys antaa lapselleen nimeksi Brfxxccxxmnpckcccc111mmnprxvc1mnckssq1bb11116. Äiti selitti valinneensa ytimekkään, typografisesti ilmaisuvoimaisen muotoilun, joka oli kaiken lisäksi taiteellinen luomus hänen kannattamansa patafyysisen perinteen hengessä.

Ruotsin viranomaiset antoivat naiselle 5000 kruunun sakot.

Suomessa erikoisimpia ja hylätyiksi tulleita nimiä ovat olleet Pansarkitty, Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie, Mañana ja Varastettu Pieni. Kaikki nämä nimiehdotukset herättävät epäilyn siitä, että lapsella on vanhempiensa suhteen muitakin ongelmia kuin vain kelvoton nimimaku.

Olen ollut havaitsevinani, että erikoiset ja vieraskieliset nimet heijastavat monesti vanhempien heikkoa koulutustasoa ja sitä myötä itsetunnon puutteita. Tasapainoinen ihminen uskaltaa tehdä omia ratkaisuja, mutta rohkenee olla tarvittaessa myös aivan tavallinen.

*  *  *

Hiljattain kirjoitin Aamulehden kolumnissani siitä, kuinka sukunimi luo ihmisestä tietyn mielikuvan. Huomasin juuri, että olen pohtinut aihetta ennenkin.

Pomolle sallitaan ja muille ei

Tämän tapauksen uskaltaa kertoa, koska siitä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta ja päähenkilö on aikaa sitten kuollut.

Pirkkalan seurakunnan kirkkoherranvirasto oli aikanaan entisen kirjaston vastaisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Sinne pääsi porraskäytävästä yhden oven kautta niin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Kaikkien seurakuntalaisten henkilötiedot olivat yhdessä peltikaapissa yhden hataran lukon takana. Kaappi oli huomattavan heikkorakenteinen, ja sen hennon lukon olisi saanut auki yhdellä voimakkaalla tempaisulla.

Eräänä yönä porraskäytävään johtava ovi oli jäänyt sepposen selälleen ja henkilötietojen suojana oli vain tuon peltikaapin särjettävissä oleva lukko.

Isoa käytännön vaaraa ei ollut. Talossa tuskin oli asukkaita, jotka olisivat olleet valmiita murtautumaan peltikaapin tietoihin. Lisäksi avoinna ollut ovi antoi vaikutelman, että virastossa oli joku asiallisissa yötöissä.

Mutta silti.

Voi vain kuvitella, millaisen metelin tällainen tapaus aiheuttaa: Kuka on jättänyt oven auki? Muistutetaan, että sellaista ei saa tapahtua enää ikinä. Vaihdetaan lukkoja. Virastoon pääsy sallitaan entistä harvemmille ihmisille. Syyllinen nukkuu monta viikkoa huonosti ja kaikkia hänen tekemisiään tarkkaillaan entistä tiukemmin.

Paitsi ettei tapahdu mitään, ja koko juttu unohdetaan. Se nimittäin oli itse kirkkoherran syytä.

Kuullessani syyllisen nimen muokkasin heti mielessäni Tuntemattoman sotilaan lausetta ja huokaisin: "Oli hyvä, että se sattui Pennaselle."

Välttämätön, tyhmä kokeilu

Missä olit silloin kun, työnsit kielesi pakkasesta kylmään rautaan? – Minä ainakin muistan paikan ja summittaisen ikäni. Ovenkahva se oli.

Kyselyideni perusteella moni muukin muistaa saman kokeilun.

Mistähän tällaiset tarpeet tulevat? Kuka on ne meihin luonut? Miksi juuri tietyt tyhmyydet pitää tehdä, kun taas toiset eivät tule edes mieleen?

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iis.akki Rothovius

Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.

Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.

Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.

Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.