Persaukinen katujuoppo

Olin vaihdatuttamassa kellooni ranneketta. Työn tekemiseen kului puoli tuntia, jonka päätin käyttää menemällä kahville.

Kadulle tullessani melkein törmäsin noin kolmenkymmenen ikäiseen mieheen, joka pullo kädessään otti jalkakäytävän laajasti haltuun. Eiväthän tuollaiset ihmiset pahaa tee, ja niin kävelin jonkin matkaa hänen rinnallaan.

Miehellä oli asiaa. Hän hoilotti tai kailotti: "On hienoa olla persaukinen katujuoppo on vitun hienoa olla persaukinen katujuoppo."

Yhteinen matkamme katkesi, kun hän pysähtyi myyntikojun äärelle ja kysyi, paljonko maksaisi yksi omena.

En kuullut vastausta, koska olin jo etäällä.

Vielä kauempana oli tuon miehen syntymähetki. Luultavasti hänelläkin oli ollut äiti, joka hellästi puristi vastasyntynyttä itseään vasten.

Luokkatoverin koti meni tulipalossa

Pilvet nousivat. Saapui tuuli. Taivas jyrisi. Salamoi. Satoi vettä. Paloautot tulivat.

Ikkunaan juostessani näin ensimmäisestä autosta vain punaisen perän, mutta autoja tuli lisää. Äiti sanoi, että jossain paloi.

Juoksin ovesta pihalle ja pyörälleni ja lähdin ajamaan autojen suuntaan. Aukeaman toisella puolen liekit nousivat korkeina ja savua oli taivaaseen saakka.

Markun talo oli liekeissä. Tavarat oli kannettu talosta pihalle. Utelias yleisö kuljeskeli pihalle kannettujen tavaroiden keskellä niitä ihmetellen ja niiden arvoa laskeskellen.

Luokkatoverin äiti istui kotinsa tavaroiden päällä ja itki katkerasti, mutta Markku ei ollut millänsäkään. Hän sanoi, että he muuttaisivat tien toisella puolella olevaan mökkiin. Se ei ollut yhtä suuri kuin juuri palanut koti, mutta siinäkin saattoi asua.

Muutamassa päivässä ilmeni, että niin kävi kuin Markku sanoi.

Siinä mökissä tuo kuuden hengen perhe asui kaikki ne vuodet, joita kävimme yhdessä koulua. En koskaan ymmärtänyt kysyä, miksi mökki ei jäänyt vain tilapäiseksi asumukseksi. Ehkä vakuutus ei korvannut vahinkoja eikä perheellä ollut voimaa aloittaa alusta ja nousta normaalin asumisen tasolle.

Markku ei koskaan pyytänyt kotiinsa sisään, ja kun häntä kävi pyytämässä ulos, hän raotti ovea vain vähän.

Lapsikin tajusi sen köyhyyden.

Tässä mökissä asui luokkatoverini kuusihenkinen perhe.

Päivi Räsäsen raamattulainaus on ehkä epäkorrekti

Poliisi on aloittanut esitutkinnan kansanedustaja Päivi Räsäsen kesäkuussa julkaisemasta Twitter-viestistä, jolla hän kommentoi Helsinki Pride -tapahtumaa ja kirkon osallistumista siihen. Räsänen julkaisi tviitissään kuvan, jossa näkyi Raamatun tekstiä Roomalaiskirjeestä (1:24–27) vanhan, vuosien 1933/38 käännöksen mukaan. Räsästä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.


Pohdin tässä ennen muuta sitä yleistä kysymystä, voiko jonkin vanhan tekstin julkaiseminen uudessa asiayhteydessä olla periaatteellisesti epäkorrektia.

Mieleeni tulee Pentti Saarikosken ainoa romaani Ovat muistojemme lehdet kuolleet, josta neljännes on Saarikosken isältä varastettua Aunuksen sotaretken päiväkirjaa.

Kirjassa on esimerkiksi lause: ”Valloituksen jälkeen pidettiin pieni juhlahetki rukouksineen.” Pentti Saarikosken romaanissa lauseen mielleyhtymät ovat toisenlaisia kuin isä-Saarikosken sotapäiväkirjassa. Isä kirjoittaa sanat vakavissaan, mutta pojan romaanissa ne ovat ironinen hyökkäys koti, uskonto ja isänmaa -ajattelua vastaan.

Tämä on esimerkki siitä, että uudessa asiayhteydessä pitkäkin sitaatti voi toimia toisin kuin se on alkuaan tarkoitettu toimimaan. Sen vuoksi Raamatun lainaamisessa pitää olla tarkkana. Paavalilla tuskin oli Helsinki Pride mielessään, kun hän kirjoitti roomalaisille kirjettään, ja siksi Räsäsen lainaus voi hyvin olla Paavalin kannalta epäkorrekti.


Oma arvaukseni itse Räsäsen jutusta on se, ettei siinä taida olla aineksia rikosjutun nostamiseen.

Mummot, eutanasia ja jälkipuheet

Aamulehden viimeisin kolumnini käsitteli elämästä kylläisiä vanhuksia. Tärkein ajatukseni oli, että jossain 95 vuoden iässä vanhuksen on sallittava rauhassa kuolla, jos voimat ovat lopussa. Jos ihminen on miettinyt elämää, hän ei vajoa pohjattomaan suruun ikivanhan isän tai äidin kuollessa. Kaipausta tämä elämänymmärrys ei tietenkään sulje pois.

Kolumnin lähtökohtana oli kuulemani lausahdus, jonka mukaan kaikki ihmiset eivät oikein oivalla näitä tosiasioita. Liitin tekstiini myös omia kokemuksiani, tosin hyvin yleisellä tasolla.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kirjoitin lyhyesti myös eutanasiasta. Sanoin sen ongelmaksi, että hyvältä tuntuva yksittäisratkaisu avaa mahdollisuuden väärinkäytöksille, kun siitä luodaan yleinen käytäntö

Juuri eutanasiaa koskevat ajatukseni tuottivat Aamulehden sivuille kommentteja. Niitä oli kolmenlaisia:

1) Kun joku uskovainen hölmö kirjoittaa, siitä ei tarvitse välittää mitään. Tyhmiähän ne ovat. (Ei voi mitään.)

2) Kolumnisti ei perustele näkökantaansa riittävästi. (Kolumnin 2600 merkkiä ei mahdollista pitkiä perusteluja.)

3) Moni kertoi tuntemastaan surkeasta tapauksesta, jossa elämän jatkuminen on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta. (En kielläkään, ettei näitä yksittäistapauksia olisi. Sanon vain sitä, että ollaan suurissa moraalisissa ongelmissa, kun näistä yksittäistapauksista tehdään yleisiä käytäntöjä.)


Kolumnini on tässä.

Skippasin Big Brotherin eikä kaduta

Seitsemän vuotta sitten olin lupautunut Kirkon nuorisotyön neuvottelupäiville lausumaan käsityksiäni. Sitten kuulin, että puheenvuoroni olisi jonkin Big Brother -näytelmän sisällä, jonka vuorosanat oli kaiken lisäksi kirjoitettu niin heikosti, että tekele oli enemmän parodia itsestään kuin Big Brotherista. Lukiessani käsikirjoitusta olin ensin varma, että maili oli tullut väärään osoitteeseen, mutta kun löysin oman nimeni kässäristä, uskottava oli.

Vastaus lähti saman tien: "Formaatti tuntuu vieraalta. Käsikirjoitus ja minulle varattu rooli eivät sovi ajatusmaailmaani eivätkä persoonaani. En usko, että asia paranee kohtuullisella viilaamisella, joten on parasta, että jään kokonaan pois. Kieltäytymiseni tulee tietysti kovin myöhään. En kuitenkaan syytä itseäni. Kun aikanani lupauduin mukaan, minulle ei kerrottu, että kyse olisi tämän lajin esiintymisestä."

Vaati vielä toisen mailin, jotta sain kantani selväksi: "Ristiriita on sovittamaton. Olen katsonut BB-ohjelmaa yhden kerran viisitoista minuuttia, ja se riitti. En halua tulla liitetyksi siihen, en edes leikilläni, en edes ohjelman parodiaan, en mihinkään."

En ole katunut kieltäytymistäni, en siitäkään huolimatta, että tuon kerran jälkeen minua ei ole enää kutsuttu mukaan.

Lapsuudenystävän kuolema

Lapsuuteni tärkein ja melkeinpä ainoa leikkikaveri oli helsinkiläinen Kimmo, jonka kanssa vietin tiiviisti neljä tai viisi kesää. Niistä viimeistä niukensi intohimoni jalkapalloon. Kimmo ei innostunut pallon potkimisesta. Kuitenkin tiesimme koko ajan, että olimme toisillemme puolet lapsuuden kesistä.

Yhdentoista iässä muutin perheeni kanssa paikkakuntaa, ja tämän muuton jälkeen näimme Kimmon kanssa vain yhden kerran. Olimme silloin jotain viidentoista vanhoja ja muistelimme vanhoja.

Sen jälkeen tyydyimme lähettämään toisillemme joulukortin. Se oli joulukorteista eniten odottamani, mutta ikinä en ajatellut, että meidän pitäisi vielä joskus tavata. Pelkäsin, että suhde ei olisi toiminut aikuisena ja että kohtaamisen tuoman pettymyksen mukana olisin menettänyt jokajouluisen iloni.

Viime jouluna korttia ei tullut. Se jäi kiusaamaan, mutta vasta eilen sukelsin nettiin tutkiakseni, mitä Kimmolle kuuluu. Niin kuin arvasin, Kimmo oli kuollut.

Tuomari Nurmio on kaikkein suurin

Tuomari Nurmio on suomalaisista rockmuusikoista suurin. Vain kielimuuri estää häntä olemasta yksi maailman suurimmista.

Muistan istuneeni tavallisena sunnuntai-iltapäivänä kotisohvalla ja kuulleeni, kuinka seuraavan musiikkikappaleen esittäjäksi kerrottiin minulle tuntematon Tuomari Nurmio. Jo ensimmäisistä sävelistä lankesin syvyyksiin. Kappale oli Valo yössä. En ymmärtänyt sanoista mitään, mutta ne lumosivat. Silloin en ollut ainoa Nurmion diggaaja. Valo yössä oli kuusi kuukautta yhteen menoon Suomen singlelistalla ja tästä ajasta kolme kuukautta ykkösenä.

Pian ilmestynyt LP-levy Kohdusta hautaan vahvisti Nurmion aseman. Hän ei ollut yhden hitin ihme. Kappaleessa Aavaa preeriaa oli suomalaisen rockmusiikin kenties komein säe: "Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää."

Toinen levy Maailmanpyörä palaa oli esikoista raaempi. Joskus sen ilmestymisen aikoihin Parnassossa julkaistiin Nurmiota käsitellyt essee. Se oli suomalainen versio Dylanin Nobel-palkinnosta.

Kolmannella levyllään Lasten mehuhetki Nurmio teki suurille taiteilijoille ominaisen tempun, kun hän petti seuraajansa tai ainakin teki jäljissään kulkemisen vaikeaksi. Levy oli outo, mutta neljäntenä ilmestynyt Punainen planeetta oli puolestaan seesteinen ja lempeä.

Nämä neljä levyä ovat yhdessä sellainen sarja, että kenestäkään suomalaisesta ei ole haastajaksi. Hiljattain kuuntelin ne yhteen menoon kaikki, eikä aika ole syönyt niistä mitään.

Niiden jälkeen Nurmio jotenkin katkaisi uransa. Hän kyllästyi olemaan profeetta, jolta toimittajat tivasivat vastauksia ties mihin kysymyksiin, vaikka hän ei tuntenut olevansa kaikkien alojen asiantuntija. Nurmio sanoikin ryhtyvänsä tekemään himabailumusiikkia. Komeita kappaleita Nurmio on tehnyt myös neljän ensimmäisen levyn jälkeen, mutta julkisuuteen monesti väsynyt Nurmio on ikään kuin vältellyt sitä, ettei kukaan yrittäisi taas tehdä hänestä alkuaikojen profeettaa.

Luultavasti Nurmio on toiminut tässä viisaasti. Nykyään hän puhuu haastatteluissa lempeästi kuin vanha, viisas mies.

Erityisen kiitoksen Nurmio ansaitsee siitä, että hän ei ole lukuisista pyynnöistä lähtenyt Vain elämää -itkijäisiin. Se on tyylikäs valinta, ja erityisesti se on uskollisuutta omalle tyylille. Nyt Nurmio sanoo lopettavansa laulujen tekemisen. Tämäkin todistaa ymmärryksestä.