En edes harkinnut meneväni tänään Helsinkiin Bob Dylanin
konserttiin, vaikka hän on aina ollut minulle Neil Youngin jälkeen tärkein
ulkomaan artisti.
Syynä on aiempi Suomen keikka vuodelta 1987. Musiikki oli yksitoikkoista
räminää vailla sävyjä, jotka ovat kuuluneet Dylanin musiikkiin. Voisi sanoa,
että hän oli kirjaimellisesti vain parhaiden aikojensa varjo, koska valot eivät suuntautuneet häneen
milloinkaan edestä päin. Kasvot eivät lainkaan näkyneet.
Ihmettelin, miksi Dylan oli tullut Suomeen saakka
halveksimaan yleisöään. Eikö samaa halveksuntaa olisi voinut harjoittaa
lähempänä kotikulmia?
Lämppärinä esiintynyt Tom Petty and the Heartbreakers oli
kuitenkin suurenmoinen. Menin heti ostamaan levyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti