sunnuntai 22. marraskuuta 2026

Sama kirja yhdennentoista kerran

Aloin lukea yhdennentoista kerran Dostojevskin Karamazovin veljeksiä. Tämä voi olla määrällisesti jopa suomenennätys, mutten ole tavoitellut ennätyksiä. Joka neljäs tai viides vuosi vain tulee sellainen Dostojevskin ikävä, että Karamazovit on otettava käteen. Välivuosina luen hänen muita kirjojaan. Yleensä ikävä yllättää marraskuussa.

Lukukertojen määrästä huolimatta en ole sillä tavoin Karamazovien tuntija, että menestyisin kirjaa käsittelevässä tietokilpailussa. En muista edes kaikkien kohtalaisen tärkeiden sivuhenkilöiden nimiä. Se ei haittaa, sillä lukiessa ne palautuvat riittävästi mieleen.

Uskon kuitenkin olevani kohtalainen Dostojevskin tuntija. Olen hyvin selvillä esimerkiksi siitä monien ihmisten unohtamasta seikasta, että häneltä ei pidä poimia yksittäisiä ajatuksia jonkin aforismikirjaan sivuja täyttämään. 

Hän kumoaa ajatuksiaan ja on niiden kannalla vain lyhyen hetken, kunnes vastakohta ottaa vallan. Totuus ei ole siellä eikä täällä, vaan se on loputtomassa liikkeessä niiden välillä. Dostojevski on johdonmukainen vain alituisessa ristiriitaisuudessaan.

En tiedä, onko Dostojevski kirjailijana hyvä tai huono. Joka kerta hän vain asettuu ikään kuin asumaan minuun ja vie ajatukseni siksi ajaksi kuin lukemista riittää. Minut on temmannut mukaan hänen ihmiskäsityksensä syvyys. Jokaisella lukukerralla paljastuu teemoja, joihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.

Joten tutuilleni se vihje, että älkää ihmetelkö, jos  olen näinä päivinä oudon hajamielinen ja poissaoleva. Se on Fjodor Mihailovitsin syytä.

Ei kommentteja: