Katselin juuri tutun nuoren miehen kuvaa. Tatuoitua ihoa oli paljon enemmän kuin tatuoimatonta.
En voi välttyä kysymykseltä, mihin hän sitten kirjoittaa ja piirtää, kun kaikki iho on käytetty loppuun.
Katselin juuri tutun nuoren miehen kuvaa. Tatuoitua ihoa oli paljon enemmän kuin tatuoimatonta.
En voi välttyä kysymykseltä, mihin hän sitten kirjoittaa ja piirtää, kun kaikki iho on käytetty loppuun.
Turvallisuusajattelun kammoksujana ja vaarallisuusajattelun etäisenä rakastajana suosikkiraamatunkohdakseni on tullut tämä:
Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: "Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia." Ja Daavid riisui ne yltään.
Tommi M. kommentoi edellistä kirjoitustani sanomalla, että suhtautuminen avioeroon on muuttunut kevyemmäksi ja että tässä kehityksessä on hyviäkin puolia, esimerkiksi se, että ero ei enää ole häpeäksi lapselle.
Lapsuudestani muistan muurari K:n, jonka en nähnyt koskaan olevan selvin päin. Sen sijaan isäni poimi hänet monena lauantaina auton kyytiin ojasta tai pientareelta. K:n jalat eivät kantaneet omaan pihaan saakka.
Kotona häntä odotti vaimo, poika ja tytär. Sikäli kuin olen käsittänyt, avioliitto kesti vuodesta toiseen. Suurena voittona sitä ei voi pitää.
Vielä muistan yhden irtolauseen. Joku kysyi, mitä perheen lapsille mahtoi kuulua. Poika oli silloin noin 17-vuotias.
Vastaus oli lyhyt: "Poika taitaa olla menossa isänsä tietä."
Juuri kuolleen Jammu Siltavuoren rikokset ovat kaikkein kuvottavimpia. Pienten lasten houkutteleminen, surmaaminen ja ruumiiden tuhoaminen ovat jotain sellaista, mistä lukeminenkin on vastenmielistä.
Kaikesta huolimatta Jammu Siltavuorella on jollain sairaalla tavalla ollut positiivinen antinsa yhteiskunnalle. Hän on määritellyt jonkinlaisen ihmisyyden nollatason, johon kuka tahansa muu on voinut verrata itseään ja jota ajattelemalla on voinut vakuuttua siitä, että on niitä vielä kurjempia ja kelvottomampia.
”Olen mikä olen, mutten minä mikään Jammu ole.”
Tämä selittää sen, miksi Siltavuori oli vankilassa useiden väkivallan tekojen kohteena.
On kieltämättä kiusallinen ajatus, että loppujen lopuksi Jammu Siltavuori on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin ihmiset.
Jammu Siltavuoren kuoltua yhteiskunnassamme on nollaihmisen paikka vapaana.
Automatkalla kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa minulle nimeämättömäksi jäänyt runoilija kertoi siitä, kuinka hän tekee tekstiä asettaen itselleen keinotekoisia rajoituksia. Hänen runonsa ovat anagrammeja, tai sitten hän määrää itselleen säännön, että jokaisessa sanassa pitää olla y-kirjain.
Vaikutelmaksi jäi, että näistä rajoituksista avautuu jollain merkillisellä tavalla vapauden valtakunta. Tulee ilmaistuksi jotain, mikä ilman sääntöjä jäisi sanomatta.
Ilmiö on tuttu kirjallisuudenhistoriasta. Sensuurin ahdistamana on luotu kirjallisuutta, jonka aiheena on ollut vapaus. Yhteiskunnallisen ahtauden ja sensuurin loppuminen ei välttämättä tehnyt Itä-Euroopan kirjallisuudelle hyvää. Kirjailijat eivät enää tarvinneet vihjaamisen taitoa. Kiertoilmauksilla leikkiminen päättyi.
Jostain samasta oli kyse myös silloin, kun muuan rippikoulussamme mukana ollut roomalaiskatolinen tyttö kertoi, mitä kaikkea hänen kirkossaan ei saanut paastonaikana tehdä.
Seurasin sivusta hänen luterilaisten kavereidensa reaktioita. Tuntui kuin he olisivat ajatuskuplissaan sanoneet: "Miksei meilläkin voisi olla jotain kiellettyä?"