maanantai 26. maaliskuuta 2012

Iho on loppumaisillaan

Katselin juuri tutun nuoren miehen kuvaa. Tatuoitua ihoa oli paljon enemmän kuin tatuoimatonta.

En voi välttyä kysymykseltä, mihin hän sitten kirjoittaa ja piirtää, kun kaikki iho on käytetty loppuun.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Vaarallisuusajattelun etäisenä rakastajana

Turvallisuusajattelun kammoksujana ja vaarallisuusajattelun etäisenä rakastajana suosikkiraamatunkohdakseni on tullut tämä:

Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: "Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia." Ja Daavid riisui ne yltään.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kalle Könkkölä eutanasiasta

Tämän tekstin löysin varastoistani. Se on kansanedustajanakin toimineen Kalle Könkkölän kirjoitus muutaman vuoden takaa. Siihen kannattaa tutustua ennen kuin kaikella varmuudellaan julistaa eutanasian autuaallisuutta.

Olen itse synnynnäisesti lihassairas ja voimani vähenevät pikkuhiljaa. Olen elänyt yli kaksikymmentä vuotta "letkujen" varassa, joita niin monet pelkäävät, eli käyttänyt hengityskonetta. Olen elänyt, työskennellyt, rakastanut, vieressäni hengityskone. Olen elänyt erittäin täyteläisen elämän. Ja kerettiläisesti suunnittelen eläväni vielä pitkään.

Elämässäni on kuitenkin ollut hetkiä, jolloin kuolema olisi tuntunut helpotukselta. Pyörätuolia olen käyttänyt noin seitsenvuotiaasta, mutta varsinainen katastrofi tapahtui, kun vuonna 71 sairastuin keuhkokuumeeseen ja heräsin Meilahden sairaalan teho osastolla kytkettynä hengityskoneeseen.

Tuolloin en pystynyt puhumaan, en liikkumaan ja elämäni tuntui kaikin puolin mahdottomalta. Kivut olivat suuret ja myös haluni kuolla. Tuolloin kuolema olisi todella tuntunut helpotukselta. Jos olisin voinut, olisin soittanut kuolemanpartion paikalle.
Minulla oli kuitenkin onni, että kuolinapua ei tuolloin tunnettu ja että yksi teho osaston hoitaja kannusti minua jatkamaan elämää. Hoitaja Anneli Vallittu luki minulle ääneen Pikku Prinssiä ja kehotti minua kirjoittamaan kirjeitä, kun en pystynyt puhumaan. Häntä muistan vieläkin suurella kiitollisuudella.
Onneksi ei ole ollut tahoa tai puhelinnumeroa josta kuoleman voi tilata. Onneksi ympäriltä löytyi ihmisiä, jotka tukivat ja halusivat että jatka elämää!

En puhu nyt vain itsestäni vaan myös monista samankaltaisessa tilanteessa eläneistä ystävistäni.

Elämäntahto voitti vähitellen, masennus vei aikansa mutta se väistyi. Mielestäni on äärimmäisen vaarallista, jos elämän arvaamattomuudesta ja runsaudesta tietämättömät saavat päättää ja ohjata ihmisiä, jotka ovat voimavarojensa äärirajoilla ja näkevät elämänsä mahdottomana.

Olen olut mukana myös kammottavissa tilanteissa, joissa ystäväni ovat joutuneet hengityskoneen varaan, mutta lääkärit eivät ole hyväksyneet koneen käyttöä. Kaksi kertaa olen pystynyt auttamaan ja saanut ihmiselle hengityskoneen viime hetkellä. Molemmat ihmiset ovat edelleen hengissä ja elinvoimaisia. Kerran olen epäonnistunut. Valintaa elämän puolelle ei haluttu potilaan omasta halusta huolimatta tehdä.

Nämä kammottavat esimerkit kertovat todellisuudesta, jonka vammaiset ihmiset näkevät, mutta jota eivät helposti näe elämänsä hallinnan harhassa elävät.

Vammaisliikkeen amerikkalainen veteraani Justin Dart sanoi jokin aika sitten vammaisten maailmankokouksessa: "Ystävät, jos oikeudestamme kuolla puhutaan enemmän kuin oikeudestamme elää, meillä on ongelma."

Meillä on ongelma.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Muurari K.

Tommi M. kommentoi edellistä kirjoitustani sanomalla, että suhtautuminen avioeroon on muuttunut kevyemmäksi ja että tässä kehityksessä on hyviäkin puolia, esimerkiksi se, että ero ei enää ole häpeäksi lapselle.

Lapsuudestani muistan muurari K:n, jonka en nähnyt koskaan olevan selvin päin. Sen sijaan isäni poimi hänet monena lauantaina auton kyytiin ojasta tai pientareelta. K:n jalat eivät kantaneet omaan pihaan saakka.

Kotona häntä odotti vaimo, poika ja tytär. Sikäli kuin olen käsittänyt, avioliitto kesti vuodesta toiseen. Suurena voittona sitä ei voi pitää.

Vielä muistan yhden irtolauseen. Joku kysyi, mitä perheen lapsille mahtoi kuulua. Poika oli silloin noin 17-vuotias.

Vastaus oli lyhyt: "Poika taitaa olla menossa isänsä tietä."

torstai 15. maaliskuuta 2012

Molemmilla uudet

Joskus yksi ainoa lause jää kiertämään päässä.
"Niillä on jo molemmilla uudet", hän sanoi ja tarkoitti vanhempiaan.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Nollaihmisen paikka on vapaana

Juuri kuolleen Jammu Siltavuoren rikokset ovat kaikkein kuvottavimpia. Pienten lasten houkutteleminen, surmaaminen ja ruumiiden tuhoaminen ovat jotain sellaista, mistä lukeminenkin on vastenmielistä.

Kaikesta huolimatta Jammu Siltavuorella on jollain sairaalla tavalla ollut positiivinen antinsa yhteiskunnalle. Hän on määritellyt jonkinlaisen ihmisyyden nollatason, johon kuka tahansa muu on voinut verrata itseään ja jota ajattelemalla on voinut vakuuttua siitä, että on niitä vielä kurjempia ja kelvottomampia.

”Olen mikä olen, mutten minä mikään Jammu ole.”

Tämä selittää sen, miksi Siltavuori oli vankilassa useiden väkivallan tekojen kohteena.

On kieltämättä kiusallinen ajatus, että loppujen lopuksi Jammu Siltavuori on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin ihmiset.

Jammu Siltavuoren kuoltua yhteiskunnassamme on nollaihmisen paikka vapaana.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kieltojen suloisuus

Automatkalla kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa minulle nimeämättömäksi jäänyt runoilija kertoi siitä, kuinka hän tekee tekstiä asettaen itselleen keinotekoisia rajoituksia. Hänen runonsa ovat anagrammeja, tai sitten hän määrää itselleen säännön, että jokaisessa sanassa pitää olla y-kirjain.

Vaikutelmaksi jäi, että näistä rajoituksista avautuu jollain merkillisellä tavalla vapauden valtakunta. Tulee ilmaistuksi jotain, mikä ilman sääntöjä jäisi sanomatta.

Ilmiö on tuttu kirjallisuudenhistoriasta. Sensuurin ahdistamana on luotu kirjallisuutta, jonka aiheena on ollut vapaus. Yhteiskunnallisen ahtauden ja sensuurin loppuminen ei välttämättä tehnyt Itä-Euroopan kirjallisuudelle hyvää. Kirjailijat eivät enää tarvinneet vihjaamisen taitoa. Kiertoilmauksilla leikkiminen päättyi.

Jostain samasta oli kyse myös silloin, kun muuan rippikoulussamme mukana ollut roomalaiskatolinen tyttö kertoi, mitä kaikkea hänen kirkossaan ei saanut paastonaikana tehdä.

Seurasin sivusta hänen luterilaisten kavereidensa reaktioita. Tuntui kuin he olisivat ajatuskuplissaan sanoneet: "Miksei meilläkin voisi olla jotain kiellettyä?"