lauantai 16. elokuuta 2014

Etten vain edistäisi kun yritän vastustaa

Facebookissa on jaettu innokkain ja myös vilpittömin mielin poliisin nimissä kirjoitettua viestiä, jossa varoitusten ohella kerrotaan itsemurhaan ajautuneesta nuoresta. Tekstin mukaan hän olisi ollut vain 14-vuotias koulukiusattu.

Kirjoittaja on varmaankin tyytyväinen seuratessaan luomuksensa laajaa jakelua. Minä en levittäisi tätä tekelettä, sillä liian usein me puheillamme ja teoillamme edistämme juuri sitä, mitä kuvittelemme vastustavamme. Ahdistunut ihminen ei lue kokonaisuuksia, vaan poimii sattumanvaraisesti pieniä paloja, jotka vahvistavat omaa pahaa oloa. On mahdollista, että tämä viesti todellisuudessa rohkaisee itsemurhaan, vaikka se näyttäisi kuinka hyvältä tasapainoisen ihmisen silmissä.

Koulukiusaaminen ja itsemurha ovat liian vakavia asioita, että niiden vastustamisen varjolla hankitaan maanlaajuista tykkäämistä.

Ensimmäisessä seurakuntatyössäni tein muutamia virheitä, joita olen sen jälkeen visusti välttänyt. Jostain syystä päätin kieltää esimerkiksi pelikortit leireiltä, koska arvelin niiden johtavan uhkapelaamiseen. Siitä se ongelma alkoi ja yltyi ja lopulta rehotti. Sen jälkeen en ole kieltänyt, eikä ole ollut ongelmaakaan.

Kouluissakin on valistettu epäilyttävällä tavalla. Jokunen vuosi sitten oli muotina tuoda nuorten eteen entisiä narkomaaneja, jotka "tiesivät mistä puhuivat". Väkivaltaa taas vastustettiin näyttämällä inhorealistisia kuvia väkivallan seurauksista. Tehokasta oli. Jotkut oppilaat poistuivat salista oksennus kurkussa.

Näistä spektaakkeleista on onneksi päästy eroon melkein joka paikassa. Jokainen kuiville päässyt narkomaani on kaiken muun ohella todiste siitä, että huumeet voivat olla vain yksi elämän välivaihe, jonka jälkeen pääsee esiintymään kuin rocktähti. Väkivaltakuvat ovat vastenmielisiä normaalille oppilaalle keskellä koulupäivää, mutta kukaan ei tiedä, miten ne vaikuttavat kaupungin yössä humalaisen machoilijan mieleen.

Tämän kirjoitettuani tietysti toivon, etten tässä itse edistäisi sitä, mitä haluan vastustaa.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tamagotchi on nykynimeltään älypuhelin

Myönnän olevani täysin riippuvainen tietokoneista. Aktiivisessa käytössäni minulla on neljä erilaista, ja lisäksi olen huolehtinut siitä, että perheenjäsenillä on omansa, jottei minun tarvitse odotella omaa vuoroani. Viimeistään tabletin hankittuani en ole lähtenyt juuri mihinkään ilman tietokonetta - pihanperän roskikselle ehkä.

Älypuhelimesta en taas ole innostunut ollenkaan. Olen kaiken aikaa kummastellut, millaisella intohimolla suhtaudutaan tuohon laitteeseen, jonka kiertämätön ongelma on sen liian pieni näyttö. Ymmärrän kyllä, että se on otettava kaupungille tai matkalle mukaan, koska puhelinkoppeja ei enää ole. Kokoaikainen räplääminen sen sijaan tuntuu oudolta.

Monilla nuorilla kännykkä on aina kädessä. Siitä on tullut suorastaan ruumiinosa. Olenkin joutunut käyttämään rippikoululaisten kanssa sanamuotoa: "Irrottakaa hetkeksi puhelin kädestänne."

Erityisesti joillekuille tytöille kännykästä irti päästäminen on vaikeaa, koska heillä ei ole vaatteissaan taskuja. Monet heistä ovat vihkiytyneet puhelimeensa tiukemmin kuin aviovaimot sormukseensa. Siihen on oltava kokoaikainen kosketuskontakti. Se pitää tuntua iholla.

Puhelimeen tulevia viestejä on luettava kaiken aikaa. Monet nuoret tunnustavat, että nukkuminen on vaikeaa, kun kännykkä vilkkuu ja viestejä pukkaa koko ajan. Puhelin on kuin lemmikkieläin, jota on muistettava helliä säännöllisen lyhyin ajoin.

Näitä fundeeraillessani minua alkoi kiusata, että olen nähnyt tämän ilmiön ennenkin. Vastauksen keksiminen kesti aikansa, mutta vihdoin tajusin: tuohan laite on vanha kunnon Tamagotchi jostain 1990-luvulta.

Vieläkö muistatte tuon japanilaisen keksinnön, virtuaalisen lemmikin, joka kehitettiin vuonna 1996? Tamagotchin hoitoon kuuluvat todellisesta elämästä peräisin olevat askareet, jotka toteutetaan Tamagotchin kolmen painikkeen avulla. Jos Tamagotchia ei muista hoitaa, se voi sairastua ja vaikka kuolla.

Aikanaan Tamagotchi oli Suomessa muotikapine. En olisi uskonut, että se kerran poistuttuaan tekee paluun markkinoille.




tiistai 5. elokuuta 2014

Jopa sotapäälliköiltä voi oppia

Olen lukenut marsalkka Mannerheimin elämäkerran, eikä se tehnyt minuun vaikutusta. Ei hän ole minun sankareitani niin kuin eivät sotapäälliköt yleensäkään.

Hieman epäluuloisesti tartuin jostain ullakolta löytämiini sotamarsalkka Montgomeryn muistelmiin.

Montgomery oli minulle tuttu jostain kymmenvuotiaana lukemistani Korkeajännityksistä. Niiden pohjalta hän oli se kaveri, joka löi Pohjois-Afrikassa legendaarisen Rommelin, saksalaisen aavikkoketun.

Pian kirja alkoi kiinnostaa. Se oli täynnä hyviä tarinoita ja näkökulmia.

Oli jotenkin huvittavaa havaita, että miettiessään hyökkäyssuunnitelmia Montgomery aina valitsi sen rintamaosan, joka oli italialaisten hallussa. Huomattavasti syvällisempää oli lukea siitä, että kun ratkaiseva El Alameinin hyökkäys alkoi, Montgomery nukkui asuntovaunussaan. Hän oli sitä mieltä, että juuri sillä hetkellä häntä ei tarvittu, ja sen vuoksi hänen oli viisainta vain koota voimia tulevien tarpeiden varalle.

Viisasta elämänymmärrystä todistivat ne kohdat, joissa Montgomery korosti, että armeijan menestys riippui yksittäisistä sotilaista. Siksi heistä oli pidettävä huolta. Maihinnousun mukana lastattiin laivoihin myös hammaslääkärin tuoleja. Naispuolisia hoitajia tarvittiin eturintamassa, koska heidän käsissään oli jotain parantavaa voimaa, jota miespuolisella lääkintäväellä ei ollut.

Koko Euroopan kannalta oli merkittävää se ajattelu, jonka varassa Saksa saatettiin jaloilleen sodan jälkeen. Hävinneille oltiin aluksi tylyjä, koska ei haluttu luoda vaikutelmaa, että mitäpä siitä kaikesta maailmansotaan liittyvästä; kerrankos sitä nyt maailmansotia aloitellaan. Tylyys purettiin vähitellen, sillä saksalaiset oli vähitellen saatava uskomaan elämään. Huolehdittiin siitä, että he saattoivat jälleen luottaa tulevaisuuteen. Heille oli annettava työtä ja toimeentuloa, eikä viihdettäkään saanut unohtaa.

Kirjan lopussa kiinnostukseni hiipui. Aiheena oli liikaa Englannin sodanjälkeinen sisäpolitiikka. Lisäksi Montgomery kitisi kyllästyttävän paljon armeijan määrärahojen pienuutta.

Päätin kuitenkin antaa vanhalle miehelle anteeksi hänen narinansa ja luin kirjan loppuun saakka.

perjantai 1. elokuuta 2014

Joskus on oltava huonompi

Tullessani nykyiseen seurakuntaani papiksi päätin panostaa koulujen aamunavauksiin. Mieleen jäivät erään alakoulun avaukset, joissa erityisesti yritin antaa parastani, koska niissä esiinnyin livenä juhlasalin lattialla koko koulun ollessa läsnä.

Kaiken alkuna oli hyvä idea yhden miehen pienoisnäytelmästä. Se oli hauska ja ajatukseltaankin syvällinen, ja niin esitin lasten edessä tämän itse kehittämäni lyhyen teatterikappaleen. Menestys oli huomattava, ja minulle taputettiin puolihurmoksessa.

Keikkani jälkeen mietin, oliko juttuvarastoissani vastaavia ideoita. Seuraavaksi kerraksi löytyikin yksi, niin myös kolmanneksi, ehkä myös neljänneksi ja jopa viidenneksi. Uusien keksiminen alkoi kuitenkin käydä työläästi. Aloin jo alkuviikosta pelätä tuota nimenomaista koulua.

Tajusin, etten voinut olla itseäni parempi. En voinut viikko viikolta ylittää todellista tasoani.

Oli käännettävä suunta. Aloin vähitellen heikentää tasoani. Taputukset ensin heikkenivät ja sitten vaikenivat kokonaan.

Lopulta olin saavuttanut oikean laatuni. Saatoin jälleen kävellä muiden ihmisten tavoin eteenpäin. 

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Kohteleminen ja suhtautuminen ovat alistamista

Joku sanoo: "Minä pyrin kohtelemaan nuoria tasa-arvoisena ihmisenä." Toinen esittäytyy: "Minä suhtaudun ulkomaalaisiin erinomaisesti." Kolmas kertoo itsestään: "Minä hyväksyn homoseksuaalit."

Sanat kohdella, suhtautua ja hyväksyä ovat vaarallisia sanoja. Niitä käyttäessään joutuu vaaraan, että todellisuudessa osoittautuu aivan joksikin muuksi kuin uskoo olevansa. Kaikissa noissa sanoissa on ulkopuolisuuden ja ylhäältä katselemisen tunkkainen haju. Ei kukaan sano rakkaasta puolisostaan, että kohtelee häntä hyvin, suhtautuu häneen hienosti tai hyväksyy hänet.

Keskitysleirillä ollut kirjailija Primo Levi muistelee rodunpuolustuksen aikakautta: "Juutalaiselle saattoi olla kohtelias, häntä saattoi auttaakin ja saattoi jopa (varomattomasti) kerskua auttamisellaan, mutta ei ollut suotavaa solmia häneen inhimillistä suhdetta, ei pitänyt vaarantaa itseään varauksetta, jotta ei sitten tarvitsisi osoittaa ymmärtämystä tai myötätuntoa."

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Fanittamisen taustat

Valkeakoskelaisesta tulee Hakan ihminen asuinpaikkansa perusteella. Fanitettavan seuran valintaan voi vaikuttaa myös yhteiskunnallinen asema: tasavaltalaiselta pohjalta ponnistava madridilainen ei voi ikinä kannattaa Realia, vaan hän asettuu väkisin Atléticon kannalle. 

Näille syntymävalinnoille ei ihminen voi mitään. Ne annetaan hänelle niin kuin kotipaikka, omat vanhemmat, kodin arvomaailma, äidinkieli ja oma uskonto.

Suomalainen futisfani on melkeinpä välttämättä jonkinlainen wannabe-kannattaja suhteessaan ulkomaisiin seuroihin. Loppujen lopuksi on sattumaa, asettuuko hän Manchester Unitedin vai Cityn puolelle. Epätieteellisten tutkimusteni pohjalta näyttää olevan ratkaisevaa, mikä seura on ollut huipulla silloin, kun itse on ollut vähän alle kymmenen iässä. Tuolloin pieni ihminen asettuu voittajan puolelle, ja tämän lapsuuden sankarinsa kannalla hän on sitten lopun ikänsä riippumatta siitä, tuleeko menestystä vai ei.

Jalkapallokisojen jälkeisen keskikesän keveäksi viihteeksi olen listannut tähän omat kannattamiseni kohteet.

Sateentorjunta on paikallinen sisäpiirijuttu, jota en tässä paremmin selitä. Saa mennä näin.

PJK on oman kotipaikkani jalkapalloseura, jonka toiminnassa olen ollut mukana. Täällä keskitytään juniorityöhön, joten Euroopan kentät eivät ole haaveena.

Tampere Unitedin kaatuminen sattuu vieläkin. Tunsin joitakuita sen pelaajia, ja TamU pelasi parhaimmillaan hienoa jalkapalloa vailla tamperelaisuuden laahaavaa sisäpiirihistoriaa. Suomessa minulla ei ole nykyään selvää suosikkijoukkuetta. Sympatiani ovat olleet Hakan, HJK:n ja Mypan puolella. Tampereella otan mieluummin TPV:n kuin Ilveksen, jonka junioritoiminnassa on ollut minua ärsyttäviä piirteitä.

West Ham on esimerkki siitä, että alle kymmenen iässä asetutaan voittajien puolelle. Aloitin jalkapallon seuraamisen vuoden 1966 MM-kisoista, jotka Englanti voitti. Mestaruusjoukkueessa pelasi kolme West Hamin pelaajaa, ja niin olen kannattanut seuraa, vaikka epätoivon hetkiä on ollut paljon. Hetken aikaa kannatin myös Englannin maajoukkuetta, mutta jo hyvin varhaisella iällä tulin järkiini, kun tajusin, että Englanti ei koskaan loista eikä voita. 

Suomen maajoukkue on ehkä rakkain, ja sille toivon kiihkeimmin kaikkea hyvää.

Brasilia oli legendaarinen maailmanmestari vuonna 1970, kun olin kahdentoista iässä. Se pelasi Pelén johdolla niin suurenmoista peliä, että mikään Saksalle yli 40 vuotta myöhemmin kärsitty semifinaalitappio ei kannatustani hävitä.  Joukkueella oli hyvin keskinkertainen maalivahti, mutta se ei haitannut ketään, koska aina saattoi olla varma, että Brasilia teki enemmän maaleja kuin päästi omiin.

Amsterdam Ajax on kuningas Litmasen seura. Litti on minun sankarini.

FC Barcelona -nimistä jalkapalloseuraa on varsinaisesti ole ikinä kannattanut, mutta Messin, Xavin, Puyolin ja Iniestan joukkue pelasi kauneinta ja samalla myös parasta seurajoukkuejalkapalloa, mitä minun ikinä suotu nähdä. On ollut hienoa elää aikakaudella, jolloin niitä pelejä on voinut katsoa TV:stä.

Maajoukkueista sympatiaani ovat saaneet erityisesti kaikki Etelä-Amerikan maat. Eurooppalaisista olen kannattanut toisinaan Hollantia, Saksaa, Tanskaa ja Ruotsia, mutten mitään niistä joka kerta. Tšekeistä tykkään aina.

Seuroista Manchester Unitedin, Liverpoolin, Arsenalin, Bayern Münchenin menestys ei ole kiusannut minua.

Italialaisista en ole pitänyt, en siitäkään huolimatta, että AC Milanissa pelasi kertakaikkisen tyylikäs Paolo Maldini.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Juoppo osuu kiveen, ei jalankulkijaan

Rattijuoppoudesta on helppo olla samaa mieltä. Totta kai se on turmiollinen asia. Samalla tämä liikuttava kansallinen yksimielisyys saa epäilemään laskuvirhettä ja suoranaista näköharhaa, sillä kovin usein osataan olla samaa mieltä vain asioista, jotka eivät enää ole totta. 

Tilastot osoittavatkin, että rattijuopoista luotu mielikuva ei pidä paikkansa. Todellisuudessa kenelläkään suomalaisella ei ole erityistä syytä pelätä, että joutuisi rattijuopon yli ajamaksi. Tietysti näitä tapauksia on, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin luullaan.

Tilastoja luettuani olen kysellyt tutuiltani, kuinka monien täysin sivullisten he arvioivat kuolevan rattijuoppojen aiheuttamissa liikenneonnettomuuksissa. Sivullinen tarkoittaa tässä kysymyksessä uhria, joka ei ole itse rattijuoppo eikä hänen kyytiläisensä. Melkein kaikille vastaajille on yllätys, että oikea vastaus on "muutama vuodessa tai hieman enemmän". Arvaukset ovat yleensä kymmenen kertaa suurempia kuin todellisuus.

Vähintään viidentoista vuoden ajan sivullisten uhrien määrä on jäänyt vuositasolla tosiaan alle kymmenen. Oletettua pienemmät luvut perustuvat siihen, että rattijuoppo ennen muuta suistuu tieltä. Melko harvoin hän osuu toiseen ajoneuvoon tai jalankulkijaan. Sen sijaan hän törmää puuhun, pylvääseen tai kiveen.

Kolareissa kuolee ennen kaikkea rattijuoppo itse. Monesti hän on ilman turvavyötä, mikä lisää onnettomuuksien vakavuutta. Myös hänen kyytiläisensä ovat suuressa vaarassa. 

Kaikkiaan promillerajojen kanssa nysvääminen tuntuu lapselliselta touhulta. Alarajan muuttaminen 0,2 promilleen tuskin vähentäisi uhrien määrää edes yhdellä kokonaisella ihmisellä. Vanhan sanonnan mukaan nyt ammutaan tykillä hyttysiä. 

Käynnissä oleva promillekeskustelu ei ota huomioon sitäkään tosiasiaa, että nykyään puolet rattijuopoista on huumekuskeja. Sana "rattijuoppo" pitäisi joka toisessa tapauksessa korvata käsitteellä "rattinarkkari" tai jollain sen fiksummalla versiolla.