Ajokorttini saamisesta on jo niin kauan, että minulla on lupa oitis hypätä satulaan ja ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka en ikinä kuljettanut mopoa isompaa kaksipyöräistä. Sama oikeus on myös lähes 80-vuotiaalla anopillani, jonka ajokortti on edelleen voimassa.
Tämä ikiaikainen nautintaoikeus tuskin on tuottanut onnettomuuksia. Itsekontrolli on toiminut.
Sen sijaan pelottaa katsella mopoilijoita, jotka kyyditsevät toisiaan. Varsinkin vaappuvat tytöt tarvitsisivat eteensä ja taakseen pari ihmistä heiluttamaan keltaista lippua vaaran merkiksi. Tämä kyyditseminen on vuodesta toiseen sallittua, vaikka joka kuudes mopo-onnettomuuksissa loukkaantunut on mopon kyydissä. Näiden skootteriakrobaattien rinnalla mopoautot ovat olematon ongelma.
Ei ole tullut kenenkään mieleen, että mopoilijoiden loukkaantumiset vähenisivät kuudenneksella, jos kyyditseminen loppuisi. Väheneminen voisi olla suurempaakin, sillä kyytiläinen vaikeuttaa mopon hallintaa.
Erikoista on sekin, että juuri autokortin saanut saa ottaa auton täyteen väkeä. Jos isällä on tila-auto, nuoresta pojasta tulee melkeinpä linja-auton kuljettaja saman tien, ensimmäisenä viikonloppunaan. Takapenkin känniläiset vauhdittavat menoa.
Ehkä ei ole pahaksi, jos muutama kuukausi harjoiteltaisiin niin, että seuraa olisi enintään etupenkillä.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
lauantai 6. syyskuuta 2014
Ahtisaarelaiset latteudet ovat joskus parhaita
Moni kieltämättä älykäs kirjoittaja, Jari Tervo mukaan lukien, on yltynyt vaatimaan, että Ukrainan ilmeistä sotaa on uskallettava kutsua sodaksi. Venäjän toiminta on ollut kieltämättä sekä ilkeää että pelottavaa.
"Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Tämä oli taas presidentti Mauno Koiviston viisaus.
Kansainvälisten kriisien ratkaisemiseen on lopulta vain kaksi keinoa, sodankäynti ja diplomatia. Edelliseen kuuluu uhoa ja marssimusiikkia, jälkimmäiseen ei. Diplomatialla on oma kielensä, johon suostuminen saattaa olla totuudentorville tuskallista. Diplomatiassa puhutaan hillitysti, ja sen ansiosta päästään rauhanomaisiin ratkaisuihin, joissa ennen pitkää voittaa myös rehellisyys; sanotaanhan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus.
Jaksan lukea Sofi Oksasen ja Jari Tervon kirjoittamia juttuja. He uskaltavat sanoa kaunistelemattomia asioita, joista usein vaietaan häveliäästi. Martti Ahtisaaren presidentillisistä uudenvuodenpuheista ei jäänyt mitään mieleen. Ne eivät kiinnostaneet.
Kriisejä selvittämään en kuitenkaan lähettäisi Oksasta enkä Tervoa, vaan Ahtisaaren kaltaisen vanhan ketun, jonka ympäripyöreyksien varaan on helppo rakentaa sopua ja maailmanrauhaa.
"Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Tämä oli taas presidentti Mauno Koiviston viisaus.
Kansainvälisten kriisien ratkaisemiseen on lopulta vain kaksi keinoa, sodankäynti ja diplomatia. Edelliseen kuuluu uhoa ja marssimusiikkia, jälkimmäiseen ei. Diplomatialla on oma kielensä, johon suostuminen saattaa olla totuudentorville tuskallista. Diplomatiassa puhutaan hillitysti, ja sen ansiosta päästään rauhanomaisiin ratkaisuihin, joissa ennen pitkää voittaa myös rehellisyys; sanotaanhan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus.
Jaksan lukea Sofi Oksasen ja Jari Tervon kirjoittamia juttuja. He uskaltavat sanoa kaunistelemattomia asioita, joista usein vaietaan häveliäästi. Martti Ahtisaaren presidentillisistä uudenvuodenpuheista ei jäänyt mitään mieleen. Ne eivät kiinnostaneet.
Kriisejä selvittämään en kuitenkaan lähettäisi Oksasta enkä Tervoa, vaan Ahtisaaren kaltaisen vanhan ketun, jonka ympäripyöreyksien varaan on helppo rakentaa sopua ja maailmanrauhaa.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Mikä ihmeen "jos"?
Jokaisen vihkipuheeni olen erikseen kirjoittanut. Niiden periaatteellisessa osassa on ilmauksia, joita olen jossain muuallakin lausunut, mutta kahta samanlaista puhetta ei ole ollut.
Olen yrittänyt sovittaa sanani kullekin parille sopivaksi. En ole turvautunut kirkkokäsikirjan valmiisiin puheisiin, vaikka nekään eivät ole kelvottomia.
Vihkiparin puolesta luettavat rukoukset olen sen sijaan ottanut suoraan käsikirjasta. Olen suosinut kahta tai kolmea vaihtoehtoa. Eniten käyttämäni alkaa sanoilla: "Kaikkivaltias, armollinen Jumala. Me kiitämme sinua rakkauden lahjasta."
Tässä rukouksessa on yksi virke hieman häirinnyt. En ole kuitenkaan juuttunut siihen, olen vain mennyt eteenpäin.
Vihdoin viime lauantaina päätin korjata sanamuotoa. Rukouksessa on nimittäin virke: "Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua."
Mikä ihmeen "jos"? Sananhan pitää olla "kun".
Elämän harvoja, täysin varmoja asioita on se, että jokaiselle ihmiselle on varattuna vähintään yksi ämpärillinen koettelemuksia. Joku voi väistellä niiltä pitkään, mutta lopulta ne tulevat niin kuin syksy pisimmänkin kesän jälkeen.
Parhaimmillaan nämä koettelemukset lujittavat rakkautta ja opettavat elämässä niin tarpeellista tappioista selviytymisen taitoa. Tätä elämänvaihetta voi riittää pitkään, mutta vihdoin tullaan siihen, että tappioista ei enää voi toipua eikä voi jatkaa niistä huolimatta entiseen tapaan. Silloin on vain hyväksyttävä, että vastassa on se lopullinen koettelemus, josta ei ihmisvoimin selviydy.
Tuo yhden sanan kokoinen viilaus, kun-sanan lausuminen jos-sanan sijasta, parantaa vihkitilaisuuden rukousta ratkaisevasti. Jos siihen syventyy, se voi puhutella uudella tavalla ja olla kannattelemassa nuorta avioparia pitkälle ja kaikkiaan onnelliselle matkalle.
Olen yrittänyt sovittaa sanani kullekin parille sopivaksi. En ole turvautunut kirkkokäsikirjan valmiisiin puheisiin, vaikka nekään eivät ole kelvottomia.
Vihkiparin puolesta luettavat rukoukset olen sen sijaan ottanut suoraan käsikirjasta. Olen suosinut kahta tai kolmea vaihtoehtoa. Eniten käyttämäni alkaa sanoilla: "Kaikkivaltias, armollinen Jumala. Me kiitämme sinua rakkauden lahjasta."
Tässä rukouksessa on yksi virke hieman häirinnyt. En ole kuitenkaan juuttunut siihen, olen vain mennyt eteenpäin.
Vihdoin viime lauantaina päätin korjata sanamuotoa. Rukouksessa on nimittäin virke: "Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua."
Mikä ihmeen "jos"? Sananhan pitää olla "kun".
Elämän harvoja, täysin varmoja asioita on se, että jokaiselle ihmiselle on varattuna vähintään yksi ämpärillinen koettelemuksia. Joku voi väistellä niiltä pitkään, mutta lopulta ne tulevat niin kuin syksy pisimmänkin kesän jälkeen.
Parhaimmillaan nämä koettelemukset lujittavat rakkautta ja opettavat elämässä niin tarpeellista tappioista selviytymisen taitoa. Tätä elämänvaihetta voi riittää pitkään, mutta vihdoin tullaan siihen, että tappioista ei enää voi toipua eikä voi jatkaa niistä huolimatta entiseen tapaan. Silloin on vain hyväksyttävä, että vastassa on se lopullinen koettelemus, josta ei ihmisvoimin selviydy.
Tuo yhden sanan kokoinen viilaus, kun-sanan lausuminen jos-sanan sijasta, parantaa vihkitilaisuuden rukousta ratkaisevasti. Jos siihen syventyy, se voi puhutella uudella tavalla ja olla kannattelemassa nuorta avioparia pitkälle ja kaikkiaan onnelliselle matkalle.
perjantai 29. elokuuta 2014
Huumorintajuttomuus ja ihmistuntemuksen puute
Monenlaista itsekritiikkiä kuulee. On helppo tunnustaa epämusikaalisuutensa tai tietyt fobiansa. Kun sanon pelkääväni korkeita paikkoja, näen ympärilläni vain nyökytyksiä. Pian joku ilmoittautuu kohtalotoveriksi, ja yhdessä voimme muistella, kuinka vaikeaa oli kiivetä vanhaan näkötorniin.
Joku tunnustautuu laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Myönnetään suklaariippuvuus ja kehdataan sanoa sekin, ettei voi elää viikonloppua ilman alkoholia.
On kuitenkin asioita, joista vaietaan tai joita ei itsessä nähdä.
En muista tavanneeni ketään, joka omasta mielestään olisi yleisellä tasolla huono ihmistuntija. Eikä kukaan ole paljastanut, että omassa huumorintajussa olisi ratkaisevia puutteita.
Joku tunnustautuu laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Myönnetään suklaariippuvuus ja kehdataan sanoa sekin, ettei voi elää viikonloppua ilman alkoholia.
On kuitenkin asioita, joista vaietaan tai joita ei itsessä nähdä.
En muista tavanneeni ketään, joka omasta mielestään olisi yleisellä tasolla huono ihmistuntija. Eikä kukaan ole paljastanut, että omassa huumorintajussa olisi ratkaisevia puutteita.
maanantai 25. elokuuta 2014
Merkillinen valmentajatungos
Naiset eivät ole pelanneet ikuisesti jalkapalloa. Suomessa heidän harrastuksensa voi ajoittaa melko tarkasti vuoteen 1972. Olin silloin 14-vuotias. Yhtäkkiä keksittiin, että myös naiset saattoivat potkia palloa, ja seuroihin oli kova tunku.
Valmentajia tarvittiin, mutta toisaalta heistä ei ollut pulaa. Oman seurani edustusjoukkueen vähän yli kahdenkymmenen ikäiset rynnivät valmentajiksi, vaikka poikajoukkueisiin heitä oli vaikea saada. Innostus oli kova. Siinä jaossa minun ikäisilläni poikasilla ei ollut vielä mahdollisuuksia.
Maailma on muuttunut. Tuolloin naisjoukkueiden valmentajatungos herätti vain huvittuneisuutta. Nykyään se olisi epäilysten aihe, melkeinpä poliisiasia.
Valmentajia tarvittiin, mutta toisaalta heistä ei ollut pulaa. Oman seurani edustusjoukkueen vähän yli kahdenkymmenen ikäiset rynnivät valmentajiksi, vaikka poikajoukkueisiin heitä oli vaikea saada. Innostus oli kova. Siinä jaossa minun ikäisilläni poikasilla ei ollut vielä mahdollisuuksia.
Maailma on muuttunut. Tuolloin naisjoukkueiden valmentajatungos herätti vain huvittuneisuutta. Nykyään se olisi epäilysten aihe, melkeinpä poliisiasia.
lauantai 23. elokuuta 2014
Pakit eivät kelpaa paitamyyntiin
Rippikoulua pitäessäni olen varmaankin sanonut
nuorille kyllästyttävän usein, että yksitoista Lionel Messiä ei ole maailman paras
jalkapallojoukkue. Tällä olen yrittänyt havainnollistaa sitä, että yksittäisistä ihmisistä koostuva ryhmä on parhaimmillaan silloin, kun
siinä on monenlaisia
ihmisiä.
Rippikoulun
isosjoukko on laboratoriomainen osoitus siitä, että tarvitaan humoristi, älykkö, duunari, sovittelija,
kuuntelija, muusikko, ideoija ja joku hiljaisuudessaan ja ehkä ujoudessaan helposti lähestyttävä. Sama monipuolisuuden vaatimus pätee muuallakin elämässä, kun koolla on suuri joukko
ihmisiä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.
Barcelonan
jalkapallojoukkue - niin kuin kaikki toimivat joukkueet - on parhaimmillaan
rakennettu saman mallin mukaan. Siellä on maagisen Messin ohella myös puolustajia, jotka varjelevat
maalia, ja alempia keskikenttäpelaajia, jotka rikkovat vastustajan peliä.
Barcelonan kaduilla
kuitenkin huomaa, että paitamyynnissä ei pakeille ole sijaa.
Kioskimyyntiin kelpaa vain muutama tähti. Joka kojussa on esillä Messin kymppipaita. Hänen lisäkseen esillä on varsinkin Neymaria ja jonkin
verran Suarezia, Iniestaa ja Xavia.
Dani Alvesia ja
Busquetsia ei näy missään. Ei auta, vaikka kuinka
ansiokkaasti rikkoisi vastustajan peliä tai rakentaisi paitsioansaa.
torstai 21. elokuuta 2014
Kirkonmenoissa enemmän väkeä kuin SM-liigassa
Usein vastattavakseni annettuja kysymyksiä on se, kuinka
paljon "normaaleissa jumalanpalveluksissa" käy väkeä. Vastaus ei ole
lainkaan yksiselitteinen, sillä keskiarvot ovat niin karkeita yleistyksiä
todellisuudesta, että monesti ne peittävät enemmän kuin paljastavat.
Esimerkiksi kesäaikaan monissa seurakunnissa normaali messu
on nimenomaan konfirmaatiomessu. Tämä tarkoittaa, että normaalisti kirkko on
tupaten täynnä tai lähes täynnä.
Asian ymmärtämiseksi jumalanpalvelukset pitää jakaa neljään
ryhmään.
Ensinnäkin ovat nämä konfirmaatiot ja tietyt joulunajan
kirkot. Silloin tarvitaan koko kapasiteettia. Juuri näiden tilanteiden mukaan
kirkot on suunniteltava, ja tämänkin vuoksi on syntynyt mielikuva tyhjistä
kirkoista. Voi sitä seurakuntaa, jonka kirkko olisi täynnä joka pyhä. Mihin
sitten jouluna mahduttaisiin?
Toista ryhmää ovat tavallista merkittävämmät pyhät, kuten
pääsiäinen tai vaikkapa äitienpäivä, jos siihen liittyy äitienpäivälounas.
Pirkkalan kokoisessa seurakunnassa 200 henkeä on hyvin realistinen tavoite.
Kolmanneksi ovat aivan tavalliset sunnuntait, jolloin ei ole
yritettykään mitään erikoista. Pirkkalassa lukemat ovat 40:n ja 60:n välillä.
Jostakusta tämä saattaa tuntua vähältä, mutta kannattaa huomata, että kun
julkkikseksi luokiteltava Panu Rajalaa tuli Pirkkalan kirjastoon kuulemaan 66
henkeä, paikallislehti otsikoi: "Panu Rajala veti kirjaston täyteen."
Neljättä ryhmää ovat viimeiset jämäsunnuntait, kuten
uudenvuodenpäivä tai sunnuntaiksi osuva vappuaatto. Ei silloin kukaan jaksa.
Väkimäärää voi jäädä kahteenkymmeneen.
Ilmeisiä väärinkäsityksiä on ainakin kaksi.
Ensinnäkin luullaan, että kansa kävisi katsomassa enemmän
jääkiekon SM-liigaa kuin osallistuisi jumalanpalveluksiin. Ei käy.
Yksittäisissä kiekkopeleissä on paljon väkeä, mutta liigan kokonaiskatsojamäärää
häviää kirkonmenoille.
Toiseksi luullaan, että menneisyydessä olisi jokin
kulta-aika, jolloin ihmiset olisivat pyhä pyhältä täyttäneet kirkkoja. Eivät
ole. Vuonna 1952 viikoittaisiin jumalanpalveluksiin osallistuttiin Suomessa
aivan samalla aktiivisuudella kuin nykyään. Tarkkaan ottaen on ollut jopa
nousua, tosin vain 0,1 %.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
