lauantai 17. marraskuuta 2018

Kaksi kysymykset herättävää sanaa

Usein pysähdyn pohtimaan sanoja. Nyt mielessäni on ollut kaksi verbiä, omistaa ja asua.

Onko omistaminen jonkinlaista tekemistä? Jos ihminen omistaa, mitä hän oikein tekee? Jos kyseessä ei ole teonsana, mikä ihme se sitten on?

Tai millaisia adverbejä voi liittää asumiseen? Hädin tuskin voi sanoa, että ihminen asuu siististi, mutta enää ei voi oikein puhua pontevasta, ahkerasta tai kiireisestä asumisesta.

Niin kuin Kristuksenkin sanotaan asuvan jossakussa ihmisessä, noin pelkistetysti vain, ilman lisämääreitä.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Vietettäisiin häitä avioliittoteemalla

Netissä seikkailemalla olen löytänyt ainakin seuraavanlaisia hääteemoja: Bling Bling -häät, Boho-häät, Garden of Love -häät, satuhäät, vintagehäät, maalaishäät, merihenkiset häät, trooppiset häät, halloween-häät, keskiaikaiset häät, 20-luvun häät, 50-luvun häät ja viikinkihäät. Kaikista sanoista en tiedä, mitä ne tarkoittavat.

Nämä vaihtoehdot ovat ihan suomalaisille pareille.

Kannatan teemahäitä sillä ehdolla, että teemaksi valitaan avioliitto.

torstai 8. marraskuuta 2018

Kun sika oli kierrätystalouden mestari

Tunnustan, että monet ruokaan liittyvät nykyaikaiset näkökulmat ovat minulle hieman vaikeita. Epäilen olevani omien ajatusteni mukana väärässä, mutta ne vain ovat minuun niin syvälle taottu. Kun varhaislapsuudessa oppii jonkin asian vääräksi, se käsitys ei helposti irtoa.

Ei silloin ymmärretty kasvissyöntiä. Ruokien erottelu oli vain nirppanokkaisuutta. Isovanhempien aikana nälkä oli tuttu asia, eikä ruokaa ollut omienkaan vanhempieni lapsuudessa liikaa. Siksi piti syödä, mitä oli - olipa se sitten mitä tahansa: perunaa kaalia, makkaraa, silakkalaatikkoa tai riisivelliä. Ronklata ei saanut.

Lemmikeille ei ostettu kaupan herkkuja, ja silloisen kierrätystalouden varsinainen mestari oli sika. Sille syötettiin se, mikä ei muille kelvannut.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Tutkimus eniten ohittavista automerkeistä

Tammikuusta lähtien olen tutkinut, mitkä automerkit ohittavat eniten moottoritiellä. Havaintoni ovat Tampereen ja Hyvinkään väliltä, kun olen asettanut vakionopeudensäätimen lievään ylinopeuteen, kuitenkin sellaiseen ettei poliisi sakottaisi minua. Tämä tarkoittaa sitä, että melkein kaikki ohittajat ovat ajaneet huomattavaa ylinopeutta.

Tuloksia ei ole suhteutettu merkkien yleisyyteen. Listan kärjessä on epäilemättä autoja, joita ostetaan nimenomaan moottoritiellä ajamiseen, koska pienillä kauppakasseilla harvoin lähdetään pitkille matkoille.

Olen joskus kirjoittanut siitä, että automerkin valinta kertoo jotain myös omistajansa luonteesta. Ehkä tämä lista kertoo jotain siitäkin, mutta varmaan myös kuljettajiensa ammateista.

Volvon korkea sijoitus hieman yllättää, koska olen havainnut, että harva keskustelukumppanini olisi veikannut sitä aivan kärkisijoille. Ehkä Volvo on perinteisessä skandinaavisuudessaan neutraalilta tuntuva merkki, kun taas Bemaria monet pitävät kloppimaisena, nousukasmaisena tai ylimielisenä valintana. Audit ohittavat hieman vähemmän kuin yleensä ajatellaan. Volkswagenilla taas mennään muita tavismerkkejä kovempaa. Minua ei ohittanut yksikään Fiat, ja harvassa ovat olleet myös Renaultit.

Ohittajista ovat erityisesti jääneet mieleen 1990-luvun alkuvuosilta peräisin ollut Opel Astran raato ja yksi Audi, jonka arvelen kulkeneen yli 200 km/h:n nopeutta.

Lista on tällainen:

1. BMW, Mercedes-Benz ja Volvo 45
4. Audi 38
5. Volkswagen 29
6. Škoda 25
7. Ford ja Toyota 22
9. Kia 15
10. Opel 14
11. Citroën10
12. Nissan 9
13. Peugeot 8
14. Honda 6
15. Seat 4
16. Mazda 3
17. Mitsubishi, Subaru, Rover, Alfa-Romeo, Renault ja Dacia 2
23. Huynday, Mini ja Saab 1

lauantai 3. marraskuuta 2018

Otan osaa – hieman ylisuuri ilmaus

Vainajan omaisten tapaamiseen ei ole oikein hyvää ensimmäistä sanaa. Tavallisimmin sanotaan: "Otan osaa." Usein se tuntuu ylisuurelta ilmaukselta, koska ei ole aivan helppoa aidosti osallistua lähiomaisen elämään, ei sittenkään vaikka tuntisi toisia ihmisiä kohtaan todellista myötätuntoa. Varsinkin pitkään aviossa olleiden ihmisten keskinäinen suhde on niin henkilökohtainen, ettei siihen pääse ulkopuolinen mukaan, eivät edes omat lapset.

Toisaalta osanottamista ei tarvitse käsittää kirjaimellisesti. Kun sanotaan "Ole hyvä", ketään ei vaadita olemaan hyvä. Myös osanottamisen voi tulkita hartaaksi kohteliaisuudeksi. Niinpä olen hiljalleen palannut näihin sanoihin.

Muita mahdollisuuksia ovat:
"Sinulla on nyt murhetta."
"Sain tietää, että elät vaikeita aikoja."
"Voinko jollain tavoin auttaa?"
"Olet ollut mielessäni."
"Kuolema pysäytti minutkin."
"Toivon / rukoilen sinulle voimia."
"Järkytyin kun kuulin tästä." - Tosin kannattaa muistaa, että aina omaiset eivät ole järkyttyneitä vaan huojentuneita; siitä puhuminen on tosin omaisten asia, ei ulkopuolisten. Vaikka mummo olisi ollut muistisairaana kuinka pitkään tahansa, omaisille ei kuulu sanoa: "Varmaan huojennuit, kun hän kuoli."

Voi tyytyä halaamaan, mutta jos kukaan ei sano mitään, ollaan oudossa mykkäkoulussa. Kun sanoja ei ole, juuri silloin niitä on etsittävä.

torstai 1. marraskuuta 2018

Koulussa on suostuttava pakertamaan

Jossain mieleni pohjalla on epäilys, että monet opettajat ovat varsin kovilla uusien opetussuunnitelmien kanssa. En pysty asiaa varmaksi osoittamaan, mutta siltä tuntuu. Ajatustani vahvistaa niin ikään todistamattomaksi jäävä vaikutelma siitä, että opettajat ovat tunnollista väkeä. Tunnollisuus on koulun hyveitä, ja koulumaailman elämänurakseen valitseva ihminen tarvitsee sitä välttämättä.

Koulutuksen nykymuoti suosii itse kokeilemista, pelaamista, leikkiä ja ylipäänsä vahingossa ja sivutuotteena oppimista. Toisaalta se on hyvää muotia. Toisaalta muuan ensimmäisten luokkien opettaja sanoi koulun pihalla: "Mutta kun opittava myös pakertamaan." Varmaan hän tarkoitti kertotaulun kaltaisia asioita.

Eikä kaikessa voi tyytyä siihen hokemaan, että tärkeintä on tiedonhaku. Jos ei tiedä, missä on Nairobi, voi tarkistaa Wikipediasta, että se on Keniassa. Jos ei tiedä Keniaa, voi edelleen lukea, että se on Afrikan maa, mutta ollaan peräti huonossa jamassa, jos on tarkistettava sekin, missä on Afrikka. Monia asioita on tiedettävä ihan itse, ja jotain on osattava ulkoa.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Raamattu on pyttipannu

Tarkoitukseni oli kirjoittaa Aamulehden uusimmassa kolumnissani ennen muuta raamatuntulkinnan peruskysymyksistä. Kun teksti oli valmis, huomasin tekstin käsittelevän kirjallisuutta laajemminkin.

Tampereen yliopiston nyt edesmenneeltä professorilta Yrjö Hosiaisluomalta poimin tekstiini ajatuksen, jonka mukaan Raamattu on "melkoinen pyttipannu". Kolumnin 2500 merkkiä ei sallinut kielikuvan pohtimista, ja siksi laajennan ajatusta tässä.

Pyttipannu on lempiruokani. Siitä tulee mieleen sekä isäni että mummoni. Siihen on koottu edellisten päivien aterioista kaikki käyttökelpoinen, ja vielä on kenties lisätty kananmuna.

Pyttipannun maku tulee sen kokonaisuudesta, mutta kaiken mössäännyttävä muhennos se ei ole. Yksittäiset ainekset erottuvat, vaikka niitä ei erikseen syödäkään. Kokonaisuuden mukana menee sellainenkin alas, josta ei yksinään välittäisi. Jos jonkin ruoka-aineen syöminen on täysin mahdotonta, sen voi poimia erikseen ja törkätä sivuun; se saa olla siinä lautasen reunalla, vaikka en sitä omaan suuhuni pistä.