maanantai 25. elokuuta 2025

Alakoulun opettajan tunnistaa aina

Hiljattain luin jutun sekavaksi muuttuneesta aikuisten joukkotilanteesta. Kaaos oli ratkennut siihen, että paikalle oli tullut ihminen, joka järjesti väen jonoihin niin, että sekasorto tuli äkkiä hallintaan. Osaaja paljastui alakoulun opettajaksi.

Kertomus vahvisti omat kokemukseni. Väitän, että tunnistan perheen äidin varttitunnissa alakoulun opettajaksi, jos olen tullut sopimaan ristiäisistä perheeseen, jota en tunne entuudestaan.

Kaikki järjestelyt on mietitty jo ennalta, enkä keksi niissä mitään parannettavaa. Kokemus näkyy. Alakoulun opettajan on hallittava lukutaidon opettamisen niksit, mutta myös se, kuinka tekee pienistä koululaisista kuuliaisen madon, joka sopuisasti siirtyy omasta luokasta koulun ruokalaan.

Tunnistettavuus tulee kahta kautta. Ensinnäkin opiskelijoiksi päätyy ihmisiä, joilla on synnynnäinen järjestelemisen taito. Toiseksi itse työ opettaa ja vahvistaa organisoinnin kykyä. Mielestäni tunnistettavuus koskee nimenomaan naisia, miehiä ei niinkään.

Havaitessani alakoulun opettajan lakkaan miettimästä kaikkia järjestelyjä. Tyydyn vain sanomaan, että tehdään just niin kuin olet ajatellut.

Yläkoulun opettajat eivät enää ole samalla tavoin tunnistettavia. 

lauantai 23. elokuuta 2025

Pärinäpojat ovat tulleet pappaikääin

Aiemmin moottoripyöräilijöitä kutsuttiin pärinäpojiksi, mutta pojat ovat ukkoutuneet, eikä nuoria hyppää sarviin entiseen tapaan. 

Nuoret eivät hanki kevareita. Tilalle ovat tulleet mopoautot ja koppimönkijät. Viime vuosina 17-vuotiaat ovat päässeet helposti autonrattiin. Kevytmoottoripyörien ongelmana on, että ne sopivat vain kesäkäyttöön toisin kuin hytilliset kulkupelit. 

Kun kevareita ei hankita, ei synny moottoripyöräriippuvuutta ja se vuoksi iän lisääntymisen mukana sallitut isot pyörät jäävät ostamatta.

Tulevaisuus on moottoripyörämyynnin näkökulmasta synkkä.  

Muutaman kymmenen vuoden kuluttua ei ole nykyisen kaltaisia pappamotoristeja, jotka hankkivat moottoripyöriä muistellakseen nuoruuttaan. Nykynuorille ei synny nostalgisia muistoja, jotka saavat joskus vanhana palaamaan vanhaan harrastukseen.

Kehitystä kuvaa keskustelu, jota kuuntelemaan osuin kuluneella viikolla Vehoniemen kahvilassa. Naapuripöydän motoristit keskustelivat arvoista. He eivät kuitenkaan puhuneet elämänarvoista eivätkä pyöriensä suoritusarvoista. Aiheena olivat kolesteroliarvot. 

Niin menee ihmisen elämä.

 
Bongasin tällaisen kaunokaisen, ja kahvilassa puhuttiin kolesteroliarvoista.

torstai 21. elokuuta 2025

Itsemurhan pohjalta kirkollista kuluttajavalistusta

Kansanedustajan kuolema on taas tehnyt itsemurhasta valtakunnanuutisen. On kirkollisen kuluttajavalistuksen aika. Tekstini on hieman pitempi kuin normaali blogi.

Raamatun viisi tapausta

Raamatun itsemurhakertomukset ovat yllättävän monipuolisia. Tapauksia on viisi. Ne ovat keskenään erilaisia, eikä niiden pohjalta saa itsemurhaan täysin yksiselitteistä vastausta. Vanhan testamentin tunnetuimpia kertomuksia on Simsonista, joka jäi vihollisen vangiksi ja menetti henkensä lähes sankarina.

Yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneen ja hirttäytymällä kuolleen Afitohelin kuolintapa ei vaikuttanut millään tavoin siihen, että hänet haudattiin kunniallisesti isänsä hautaan.

Israelin kuninkaan vallanhimonsa vuoksi surmannut Simri taas kuvataan hyvin negatiivisessa sävyssä. Hänen loppunsa oli johdonmukaista seurausta hänen huonosta elämästään.

Kuningas Saul ja hänen aseenkantajansa surmasivat itsensä tappioon päättyneen taistelun jälkeen.

Raamatun tunnetuin itsemurha on Juudas Iskariotin kuolema, joka kuvataan Uudessa testamentissa kahdella tavalla, hirttäytymiseksi ja korkealta paikalta heittäytymiseksi. Vaikuttaa siltä, että Juudaksen tarinassa kuolintapa on kuitenkin sivuasia. Pahinta on, että hän petti Jeesuksen.

Raamatun maailmassa itsemurha on vain toiseksi pahin teko. Pahinta on Jumalan kieltäminen.


Tuomitsemisesta syiden ymmärtämiseen

Kaikesta huolimatta on selvää, että Raamatun perusasenne on kielteinen ja kammoksuva. Ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan luomistyön tulos, eikä hänen elämänsä kuulu vain hänelle itselleen. 

Tämän pohjalta itsemurhaajiin on suhtauduttu äärimmäisen torjuvasti. Heidät on jopa jätetty siunaamatta tai heitä ei ole sallittu haudata siunattuun maahan.

Toisaalta viime vuosikymmeninä kirkon asenne on avartunut, ja armon näkökulma on noussut entistä selvemmin esiin. Itsemurhan tehnyt on saman Jumalan armon varassa kuin kaikki ihmiset. Teon oikeutusta ei ole niinkään pohdittu, vaan ennemmin on vain toimittu itsemurhien ehkäisemiseksi.

Lääketieteen ja psykiatrian kehitys on opettanut tajuamaan, että mielenterveyden menettäminen voi johtaa kuolemaan niin kuin mikä tahansa ruumiillinen sairaus. Elämänsä päättäneen jumalasuhde on hänen itsensä ja hänen Luojansa välinen asia eikä kukaan ihminen voi ryhtyä siinä tuomariksi. 

Raamatussa sanotaan, että Jumalalle yksi päivä voi olla niin kuin tuhat vuotta. Jos tämä on totta, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu sinä aikana kun ihminen putoaa sillalta mereen.

Viime vuosisadalla elänyt englantilainen piispa John Donne kirjoitti, ettei äkillisestä kuolemasta tai mielenhäiriöstä pidä tehdä liian suuria johtopäätöksiä, vaikka niihin olisi liittynyt epäuskon ja epäluottamuksen ilmauksia Jumalan armoa kohtaan. Onnettoman itselleen antama kuolinisku tuskin oli hänen saamistaan iskuista ollenkaan voimakkain tai edes ratkaisevin. Ennen viimeistä itse aiheutettua lyöntiä uhri on saanut monta lyöntiä joltakulta toiselta. Donne kirjoittaa: "Puu makaa niin kuin kaatuu. Kuitenkaan ei vain viimeinen isku kaada puuta, eikä viimeinen sana tai huokaus määrää sielun tilaa.”

Valitettavasti hyvätkään syyt eivät oikein auta jäljelle jääneitä.


Nuorten itsemurhat

Nuorten itsemurhat ovat järkyttävän järkyttäviä. Kaiken lisäksi niissä kiusaa niiden täydellinen turhuus. Eräitä tapauksia selittää myös jonkinlainen itsemurharomantiikka, jota aiheeseen liittyvät tekstit ja elokuvat ovat yllyttäneet. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nuori on liioitellut vaikeuksiaan ja vähätellyt nuoren ihmisen kykyä selvitä niistä. Niinpä kutsun näitä nuorten ratkaisuja arviointivirheiksi.

Minua ovat miellyttäneet erään rippikoulupojan sanat. Hän kertoi jostakusta sukulaisestaan: "Hän kuoli itsemurhaan." 

tiistai 19. elokuuta 2025

Suomi ensin -ihmisille suomi ei kelpaa

On luonnollista ajatella ensin omaa perhettä, sitten muita sukulaisia, ystäviä ja omaa paikkakuntaa. On ymmärrettävää, että Pakistanissa kuolleet 350 ihmistä vievät sanomalehdestä saman verran tilaa kuin uutinen viidesluokkalaisesta, jolle annettiin koulussa hajalla oleva kirja.

Lähimaailman korostamista kaukaisten lähimmäisten kustannuksella voi arvostella moraalisesti, mutta tällä tavoin ihmismieli on rakennettu, pidämmepä sitä oikeana tai vääränä. Jokin tasapaino olisi hyvä löytää kaukaisten asioiden ja lähimaisemien välille, mutta on vaikea sanoa ehdottomasti, mitä se tarkoittaisi käytännössä.

Niinpä en voi suoranaisesti moittia ketään, joka perustaa ryhmän puolustamaan "oman pienen kansamme puolta globaaleja vihamielisiä toimijoita ja uhkia vastaan". Kauniisti ajatellen on hyvä muistuttaa lähelle katsomisen välttämättömyydestä. Ennen kuin ihminen julistetaan suureksi, olisi kysyttävä arviota myös hänen lapsiltaan.

Suomalaisuutta korostavan ryhmän tunnuksena oleva leijonavaakuna kuitenkin mietityttää. Se saa epäilemään perusteetonta uhoa, joka lopulta johtaa turmioon. Eihän täällä ole ikinä ollut muita leijonia kuin se Ruokolahden tapaus. 

Lopulta ryhmä kompastuu omiin jalkoihinsa ja kumoaa itsensä, kun sillä on englanninkielinen nimi FINNS FIRST. Luulisi, että suomen kieli kuuluisi otsikkoon.

Tuijotan nimeä, pudistelen päätäni ja pyörittelen silmiäni. Kai tälle pitäisi nauraa, mutta en osaa. Jälleen kerran parodia on tarpeetonta, sillä ne tekevät sen itse.

sunnuntai 17. elokuuta 2025

Joskus aplodit ovat pelkkää meteliä

Olin Turussa Arvo Pärtin konsertissa. Sen edellä sanoin vierustoverilleni, että kunpa oltaisiin taputtelematta joka välissä. 

Hiljaisuus on Pärtin musiikissa yksi soitin, ja aplodeeraaminen peittää hiljaisuuden, tai tarkemmin sanoen pilaa. Pärtin musiikin keskellä taputukset ovat pelkkää meteliä.

Toiveeni toteutui. Konsertin juontaja kertoi heti aluksi, että kaikki kappaleet soitettaisiin ilman taukoja ja siksi suosionosoitukset säästettäisiin loppuun. Siellä ne illan päätteeksi sitten kuuluivatkin, ja se sopi minulle vallan hyvin.

Mielestäni myös tavallisissa kirkonmenoissa on hyvä perinne, ettei taputeta. Kyse on siitä periaatteesta, että kirkossa kiitokset kuuluvat ihmisen sijasta Jumalalalle. Aplodit ehkä sopisivat vaikkapa jouluevankeliumin sanojen jälkeen: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa."

Nämä mielipiteeni eivät tietenkään ole trendikkäitä. Nykyihminen haluaa raapustaa oman nimmarinsa joka paikkaan. 

Hiljaisuus voi olla suurin kiitos, mitä puhuja tai esiintyjä saa osakseen. Kun Martin Luther King piti kuuluisaan puheensa Minulla on unelma, 250 000 kuulijaa oli sen vaikutuksesta hetken mykistyneesti hiljaa, kunnes kaikki ratkesivat suoraan huutoon.

Muistan myös sen, kuinka flamencokitaristi Toni Jokiniitty (Tony de Maria) esiintyi nuorena poikana lukionsa konsertissa. Nuorelle yleisölle oli uutta, että kitaraa saattoi soittaa klassiseen tyyliin. Hämmästys oli suuri, ja innostuneita taputuksia edeltänyt tauko oli pitkä. 

Arvo Pärt -keskus Viron Laulasmaalla on täynnä hiljaisuutta.

 

perjantai 15. elokuuta 2025

Jehovalaisia puolustamassa

Ajatukseni jehovantodistajista ovat nihkeitä, mutta jokin raja pitää olla heidänkin vastustamisessa.

Jehovalaiset olivat pystyttäneet tavalliseen tapaansa lehtitelineen Keskustorin kulmalle. Vain yhden kerran olen nähnyt heidän keskustelevan siinä jonkun kulkijan kanssa. Kauppa ei käy. He eivät pysäyttele ihmisiä niin kuin sähkösopimuksen tarjoajat, vaan ainoastaan seisoskelevat.

Paikalle tuli vähän alle kolmenkymmenen ikäinen mies. Hän tarttui lehtitelineeseen ja alkoi viskoa lehtiä maahan. Tämän jälkeen hän poistui nopeasti paikalta. Hän oli sen verran etäällä, että kiinni juokseminen olisi saanut minut puuskuttamaan. Hän kuitenkin poikkesi apteekin ovesta sisään, ja tuumasin etten voi asian vain olla. Kävelin hänen peräänsä.

Mies oli lääkehyllyn edessä ja keskusteli farmaseutin kanssa. Menin hänen luokseen ja kysyin: "Mikä idea sinulla oli, kun viskoit lehtiä maahan?" 

Mies huusi ilmoille kaikki jehovalaisten viat: huijaustarinat, mielivaltaiset opit, lasten kohtelun ja henkisen väkivallan. Hän sanoi haluavansa kostaa.

Vastasin, että olkoon niin kuin hän sanoi. Jokin roti kuitenkin pitää olla siinä, kuinka ihmisiä vastustetaan.  

Kadulla lähdimme eri suuntiin yhteisymmärrykseen tulematta. Hän oli hyvin aggressiivinen, ehkä elämänkokemuksensa pohjalta. Hän ei kuitenkaan vetänyt muodikkaasti puukkoa esiin. Olihan sekin jotain.

keskiviikko 13. elokuuta 2025

Joku rikaskin antaa paljostaan

Päteväksi havaitun sananlaskun mukaan köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Paitsi joskus.

Olen seurannut Declan Rice -nimistä jalkapalloilijaa pitkään. Hän nousi kuuluisuuteen suosikkijoukkueessani West Hamissa, kunnes hän siirtyi rahakkaampaan Arsenaliin. Nykyään hän on Englannin maajoukkueen peruskalustoa.

Viime keväältä jalkapalloihmiset voivat muistaa, kuinka hän teki TV-pelissä kaksi satumaisen kaunista vapaapotkumaalia.

Mutta eilen illalla osui silmiini kaikkein kaunein teko.

Declan Rice on lahjoittanut koko 14 miljoonan dollarin bonus- ja sponsoritulonsa tukeakseen uutta aloitetta kodittomien lapsiperheiden asuntojen tarjoamiseksi Lontooseen. Lahjoituksella rahoitetaan 140 siirtymävaiheen asuntoa ja 220 turvavuodetta apua tarvitseville vanhemmille ja lapsille.

Joku voi irvailla, että kaverilla ei taida olla pulaa pikkurahasta ja että leivän päälle on lahjoituksen jälkeen yhä muutakin laitettavaa kuin ylähuuli.

Senkus irvailevat. Minä arvostan.