Elämäni pieniä käännekohtia on ollut lukion ensimmäisen kevään fysiikantunti. Yleensä fysiikka ei ollut suosikkiaineitani. Menestyin siinä kohtalaisesti, mutta samalla olin alistunut siihen, että diplomi-insinööreiksi tähtäävät kaverini olivat minua etevämpiä.
Oltiin valo-opissa, ja opettaja kertoi, että joskus valo on hiukkasia ja joskus aaltoja. Mitään varsinaista teoriaa ilmiölle ei ollut. Oli vain se käytäntö, että valittiin teoria sen mukaan, kumpi sopi paremmin laskelmiin.
Nostin käteni, että mitäs ihmettä tämä on. En saanut opettajalta selitystä. Hän sanoi, että tällaista tämä nyt vain on. Sitten mentiin laskutehtäviin.
Ihmetys ei ole lakannut, sillä kvanttimaailma on kummallinen. Hiukkasten liikettä ei voi ennustaa, ja yksi ja sama hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa eri paikassa. Tämä on arkijärjen vastaista, mutta tällainen on alkeishiukkasten maailma.
Käsitän, että kvanttifysiikan lait eivät esiinny maanantaimaailmassamme. Täällä omena on omena eikä samaan aikaan appelsiini.
Kvanttien maailma on kuitenkin tehnyt minulle helpommaksi omaksua varhaiskristillisyyden paradoksit. Myös Dostojevski liittyy tähän siten, että ajatusteni ajoittainen ristiriitaisuus ei haittaa. Sallin itselleni sen, että minulla on samasta asiasta kaksi vastakkaista näkökantaa.
