Lapsista näkee aikuiset

On mittareita, jotka yllättävän hyvin kertovat todellisuudesta. Taksikyytien määrästä voi päätellä talouden näkymiä, ja lasten leikit ovat kaikkein parhaita kuvia aikuisten maailmasta.

Pahimman laman aikaan joku kertoi kuulleensa lastenhuoneesta sanat: "Leikitään niin, että sä olet työtön."

Johonkin kotileikkiin taas kuului, että äidin roolissa ollut oli aina töistä tullessaan vihainen ja valitti kengistä, jotka olivat hujan pitkin eteisen lattiaa.

Tuorein havainto on se, mitä vanha kaverini kertoi lääkärileikeistä. Vastaanotolle saapuva potilas saa ensimmäiseksi kuulla: "Jaahas, katsotaan ne sinun tietosi täältä koneelta." Kiinnostavinta on, että tarkka kirjaaminen kuuluu jokaiseen lääkärikäyntiin. 

Ehkä joku vielä kuulee tällaisenkin vastauksen, kun lapsia käsketään heittämään kännykät kädestä: "Mutta mehän vain leikitään aikuisia."

Voiko laskelmoinnista seurata Jumala?

Pikkupoikana kuuntelin pajalla isojen miesten juttuja. Kerran he puhuivat uskosta. Muuan mies sanoi: "Eihän siitä mitään haittaakaan ole."

En moiti miestä ollenkaan. Hän oli käynyt sodat, teki työnsä hyvin ja elätti perheensä. Hänen tuumailunsa oli pajamiehelle sopivaa arkifundeerailua. 

Uskomisen alueella on kuitenkin omat ammattilaissarjansa, aivan niin kuin automaailmassa on erikseen arkiautojen ja kilpa-autojen sarjat. On hitsaustöiden keskellä ajateltu ja on oppineiden kirjojen perusteella ajateltu. Kummassakin on omat etunsa, ja kumpaakin elämän reunaa tarvitaan.

Hieman yllättäen pajamiehen päättely muistuttaa 1600-luvulla eläneen filosofin Blaise Pascalin ajatuksia. Hän järkeili, että jos uskot eikä Jumalaa kuitenkaan ole, niin et häviä juuri mitään. Jos taas Jumala on olemassa etkä usko, niin häviät äärettömästi. Jos Jumala on olemassa ja uskot, voitat yhtä äärettömästi. Niinpä on järkevää valita usko ikään kuin kaiken varalta.

Törmäsin tähän päättelyyn ensimmäisen kerran jollain teologisen tiedekunnan luennolla. Sille lähinnä hymähdettiin.

Uskohan ei voi olla laskelmoinnin seuraus eikä matemaattinen johtopäätös. Se on pikemminkin hyppy tuntemattomaan, syvään kuiluun niin kuin tanskalainen Kierkegaard siitä opetti. Mutta sallittakoon pajamiehelle hänen ajatuksensa. Varmaan niillä pärjää arkiajossa oikein hyvin.

Kysy ensin suuruuden lapsilta

Viikko sitten olin kaupunkikävelyllä. Laukontorilla antikvariaatin ikkunassa oli Johannes Lahtelan parin vuoden takainen kirja Yksinäisen miehen poika. Kaksi päivää myöhemmin kävin ostamassa sen pois, ja heti seuraavana yönä huomasin, että Helsingin Sanomat oli tehnyt Johannes Lahtelasta laajan haastattelun.

Ostamani kirjan aiheena ovat Johannes Lahtelan oma alkoholismi ja hänen isänsä Markku Lahtela.

Minulla on eräänlainen henkilökohtainen suhde Markku Lahtelaan, tai ainakin melkein. Olin ensimmäistä vuotta Järvenpään lukiossa, kun koulussamme oli kuntavaaleihin liittyvä vaalipaneeli. Hän oli yksi sen osallistujista.

Kukaan poliitikko ei ole minun kuullen puhunut niin suorasukaisesti ja tinkimättömän rehellisesti kuin hän.

Sittemmin tutustuin myös kirjailija Markku Lahtelan tuotantoon. Luin Sirkuksen ja Hallitsijan. Tärkein teos oli Yksinäinen mies, josta poimittua lainausta olen käyttänyt usein: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen. Ja jotkut odottelevat ufo-ihmisiä. Vaikka itse olemme tuntemattomia olentoja avaruudessa, avaruudesta, avaruuteen."

Pojan eli Johannes Lahtelan kirja surullinen ja julma. Jälleen toteutuu joskus kirjaamani ajatus: ennen kuin julistat kenenkään ihmisen suuruutta, kysy ensin hänen lapsiltaan.

Tasaista aukeaa ja traktorinmunia

Suomalainen maisema ei ole muuttunut vain sillä tavoin, että kaupunki on raivannut tilaa maaseudulta ja että metsät ovat entistä enemmän pelkkiä metsiköitä. Radikaaleinta muutosta on se, että perinteistä maaseutumaisemaa ei ole lainkaan. Tämän voi kuka tahansa huomata vanhoista suomalaisista elokuvista,  niistä Niskavuoren aikaisista. Lehmiä ei juuri ole laitumella, ja heinäseipäitä on vain näytösluontoisesti. Ne on korvattu niillä traktorinmunilla.

Joskus Suomessa oli miljoona latoa muttei enää,  ja Pohjanmaan latomeret ovat poissa. Varsinkin peltoaukioiden keskeltä ladot on purettu ja tasattu viljelysmaaksi. Metsänreunoissa niiden on sallittu hiljalleen rapistua, kunnes ne on raivattu pois.

Samalla on kadonnut paljon suomalaista elämäntapaa. Latoihin heinää ajaneet ihmiset tietävät, että heinänteko ei todellakaan ollut helppoa kuin heinänteko. Maalaislapset telmivät ja hyppivät ladoissa, kun trampoliineja ei ollut, ja niihin nuoret piiloutuivat rakastelemaan. Ladoista yksinäinen kulkuri sai sateensuojan.

Olen tallentanut tätä katoavaa kansanperinnettä valokuvaamalla. Harrastus on vienyt kiinnostaviin paikkoihin, ja tällä hetkellä kokoelmassani on 270 latoa. Enemmänkin voisi olla, mutta viime aikoina vaatimustasoni on noussut ja olen hyväksynyt vain persoonallisimmat. Monesti ne ovat niitä vinksallaan olevia. Ne ovat kiinnostavimpia aivan niin kuin Tolstoi kirjoittaa Anna Kareninan alkulauseessa.

Tässä on 36 kuvan valikoima parhaita latoja.

Tätäkään latoa ei ole enää.

Ihminen tottuu, onneksi ja valitettavasti

Dostojevskin Kuolleen talon muistelmista voi lukea, että ihminen on sitkeähenkinen. Hän tottuu kaikkeen, ja se "lieneekin hänen paras ominaisuutensa".

Keskitysleirikuvauksista paras lukemani on Viktor E. Franklinin Ihmisyyden rajalla. Hän liittyy siinä Dostojevskiin.

Tottuminen voi olla ihmisen paras ominaisuus, mutta se voi olla myös huonoin. Se mahdollistaa kaikkein laiskimman konservatiivisuuden, torppaa pyrkimykset maailman uudistamiseen ja sivuuttaa kärsivät. Ukrainan uutisethan eivät enää hetkauta niin kuin alussa. 

Toisaalta tottuminen mahdollistaa elossa pysymisen, kun ihmiseltä on viety kaikki liikkumatila. Frankl luettelee useita asioita, joihin keskitysleirissä oli totuttava. Hampaita ei voinut pestä, ja samaa paitaa oli käytettävä puoli vuotta. Alkuaan huonouninen ihminen nukkui sikeästi, vaikka vankitoveri kuorsasi muutaman sentin päässä hänen korvastaan.

Kuolleen ihmisen ruumis ei enää järkyttänyt, kun niitä oli nähnyt kyllin paljon. Vankitoverit paikkasivat tyynesti vainajan avulla puutteitaan. Ruumiin ollessa vielä lämmin yksi tempaisi suuhunsa sotkuisen aterian jätteet, toinen päätteli että puukengät olivat paremmat kuin hänen omansa. Kolmas otti kuolleelta hänen takkinsa, ja jollekulle kelpasivat jopa kengännauhat.

Frankl kertoo seuranneensa itse tätä kaikkea välinpitämättömästi. Hän kirjoittaa: "Kyllä, ihminen voi tottua mihin tahansa, mutta älkää kysykö meiltä miten."

Hitaan lukemisen ilot

Olen ihmetellyt joidenkuiden lukunopeuksia. He viilettävät luotijunalla, ja minä tulen resiinalla perässä.

Aloitin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan joulukuun puolivälissä. Joulunpyhinä päätin rentoutua ja luin Marjo Niemen romaanin Pienen budjetin sotaelokuvan. Sitten palasin Pessoan kirjaan. Vasta eilen siitä tuli valmista, vaikka sivumäärä oli alle neljänsadan.

Parhaimmillaan ylsin kahdenkymmenenviiden sivun päiväannokseen, mutta joskus oli pakko tyytyä kymmeneen sivuun. Teksti ei ollut välttämättä vaikeaa, mutta jouduin kelaamaan sitä eestaas pysyäkseni kyydissä. Monin kohdin kirja oli ristiriidassa itsensä kanssa, mutta sellaistahan elämä on, toisena päivänä yhtä ja toisena toista. Tiedän tämän itsestäni. Omaa ristiriitaisuuttaan on vain kestettävä.

Nykyään lopetan kirjan kesken, jos en tunne saavani siitä iloa enkä elämänymmärrystä. En kuitenkaan harkinnut pahimmankaan työlääntymisen keskellä Pessoan keskeyttämistä. Levottomuuden kirja on 1900-luvun avainromaaneja. On hyvä, että luin.

Poimin Pessoalta yhden sitaatin, mietittäväksi mutten sen takia että olisin välttämättä samaa mieltä:
"Toisten ihmisten kiinnostus meitä kohtaan on ennenkuulumattoman tahditonta. Tavanomaisen tervehdyksen "mitä kuuluu" erottaa anteeksiantamattomasta erehdyksestä vain se, että tervehdys on yleensä täysin sisällötön ja vilpillinen."

Byrokratiaa tarvitaan, kohtuullisesti

Joskus vilkaisen kirjastossa Suomen sotilas -lehteä. Törmäsin ajatukseen, että vihollisen hyökätessä tarvitaan toimivaa byrokratiaa, Muuten ei olisi mitä puolustaa. Hieraisin silmiäni. Myöntääkö joku, että edes sodassa ei tulla toimeen ilman byrokratiaa?

Byrokratialla on kielteinen sävy, vaikka kohtuullisessa määrin se on laillisuuden, lahjomattomuuden ja oikeudenmukaisuuden tae. Kohtuullisuutta ymmärtävä byrokraatti on yhteiskunnan tukipilareita, vaikka joku voi pitää häntä lähes tarpeettomana paperin pyörittäjänä.

Ylen entinen Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja Mika Hentunen valitti, että USA:ssa ei osata byrokratiaa. Sitä on järjettömän paljon kankeuttamassa elämää, tai sitä ei ole lainkaan silloin, kun sitä tarvittaisiin.

Byrokratian tuomasta jäykkyydestä ja suoranaisista järjettömyyksistä on tietysti helpompi kertoa kuin sen positiivisesta toimivuudesta, mutta hyvääkin on. Ainakin perustason veroasiat sujuvat nyky-Suomessa melko kätevästi.

Byrokratian kohtalainen joustavuus usein unohdetaan Suomesta puhuttaessa. Kerrotaan, että esimerkiksi Saksassa on toisenlaista. Samaa unohdettujen listaa ovat juomakelpoinen hanavesi ja ovilla olevat kynnykset, joiden ansiosta alta ei puhalla kylmää ulkoilmaa.

Pää pystyyn sihteerit! Tunnen monta ystävällistä ja kohtuudentajuista. Mätämunansa on joka paikassa, mutta virastoissa tai toimistoissa heitä ei ole sen enempää kuin muuallakaan. Ilman fiksua papereiden käsittelijää moni hyvä asia jäisi toteutumatta.