lauantai 29. marraskuuta 2025

Huojennuin, kun Jeesuksen rukous ei alkanut toimia

Kunnioittamassani ortodoksisessa kristillisyydessä pidetään paljon esillä niin sanottua Jeesuksen rukousta, joka periytyy kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tämä lyhyt rukous kuuluu: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Rukouksen teho perustuu toistoon. Ajatellaan, että toistamisen mukana sanat painuvat vähitellen jonnekin ihmismielen syviin kerroksiin. Aloittelija lausuu sanoja ensin huulillaan, mutta hiljakseen rukous alkaa toimia itsestään. Sanat mukautuvat ihmisen sydämenlyönteihin, ja ihminen rukoilee lakkaamatta. Silloin ihmisessä alkaa tapahtua mystistä hyvää.

Joskus minäkin päätin kokeilla tätä tekniikkaa. Pitkät automatkat ja tyhjän odotuksen hetket sopivat hengellisiin harjoituksiini.

Ei vain alkanut toimia. En osannut keskittyä. Ajatukset karkasivat jalkapallotuloksiin, shakkisiirtoihin, kauppalistaan ja viimeksi näkemääni elokuvaan.

Totesin, että eihän tästä mitään tule, ja palasin elämäni vanhoihin käytäntöihin. En harrasta tuollaisia menetelmiä.

Lopettamalla hengelliset harjoitukset sain sen rauhan, jonka olin toivonut niillä saavani. Jaksan vain lyhyitä rukouksia. Mantran kaltainen hokeminen ei sovi ollenkaan. 

Huojennuin. Uskon, että minulla on Yläkerran kanssa tällainen sopimus: ei sun tartte sen enempää, sillä vähempikin riittää. 

torstai 27. marraskuuta 2025

Ymmärrettävästi kasiluokkalaiset hulinoivat baletissa

Yläkoulun kasiluokkalaisten balettivierailu ylitti uutiskynnyksen. Oli mennyt hulinaksi. Naurettiin ja buuattiin, ja pahimmillaan esiintyjien päälle heitettiin paperitolloja.

Jotenkin ymmärrän huonon käytöksen syyt ja kenties tunnen jopa myötätuntoa. Taidekasvatuksen suunnittelu on ollut tässä tapauksessa yhtä huonoa kuin nuoren yleisön reaktio siihen. Kansallisbaletin näytös on nimittäin viimeinen paikka, johon veisin kasiluokkalaisia poikia. 

Tietysti elämässä on tilanteita, joissa on vain nieltävä kiukkunsa ja pidettävä suunsa kiinni, mutta vaikenemisen opettelemiseen on parempiakin paikkoja kuin balettiesitys. Ja mitä muita mahdollisuuksia kasiluokkalaisilla on mielipiteensä huomioon ottamiseen kuin huono käytös? Se on ainoa keino, jolla he saavat käsityksensä kuuluviin ja pakottavat vaihtamaan suuntaa. 

Taidekasvattajilla pitää olla tilannetajua, ja siihen kuuluu ymmärrys yleisön vastaanottokyvystä. Ei saa vaatia kohtuuttomia. Taidemusiikkiin tutustumista ei pidä aloittaa Kaija Saariahosta. Vivaldi toimii paremmin.

Dostojevskia ei ole tarkoitettu aloittelijoille. Onneksi en ollut rinnakkaisluokalla, jonka äidinkielen opettaja luetutti abiturienttivuonna Karamazovin veljeksiä. Ehkä olisin saanut sellaisen kammon, että olisivat jääneet dostojevskit kokonaan lukematta. 

Meidän luokalla perehdyttiin Waltariin ja Seitsemään veljekseen. Ne olivat paljon parempia valintoja, lukiolaisille sopivia.

tiistai 25. marraskuuta 2025

Koulun jouluevankeliumikiistoihin olisi näppärä ratkaisu

Jouluevankeliumi ja -kuvaelmat ovat aiheuttaneet kiivaita kiistoja koulumaailmassa. Ongelmaan olisi kuitenkin tarjolla helppo kompromissi, jonka luulisi kelpaavan kenelle tahansa kenties aivan katsomusten äärilaitoja lukuun ottamatta.

Ratkaisu löytyy yllättäen jouluevankeliumista itsestään. Ajatus on, että kertomus vain katkaistaisiin aiemmin kuin mihin totuttu. Pätkäiseminen ei olisi uutta. Jouluevankeliumia on tähänkin saakka luettu kahtena versiona, lyhyempänä neljänteentoista jakeeseen päättyvänä ja pitempänä versiona, joka jatkuu jakeeseen kaksikymmentä.

Kertomus alkaisi normaalisti keisari Augustuksen verokäskystä. Päätöksenä olisivat sanat: "Hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa." Jatko enkeleistä ja paimenista jäisi pois.

Näin luettuna kertomuksessa ei puhuttaisi lainkaan Jumalasta eikä edes Jeesusta mainittaisi nimeltä. Olisi vain Joosefin ja Marian matka ja synnytys alkeellisissa oloissa. Tässä versiossa ei olisi mitään yliluonnollista eikä yleensäkään uskonnollista sisältöä. Kertomuksen ydin kuitenkin säilytettäisiin. Kirkko voi sitten tapahtumissaan puhua omasta tulkinnastaan.

Menetetään paljon, jos kulutusjuhlan keskellä heitetään pois ikivanha ja hyvin tunnettu kertomus kahdesta ulkoilmaihmisestä, joille ei ollut majapaikassa sijaa. Kuvatulla tavalla toimiminen nostaisi esiin asunnottomat ja muuten ulkopuolelle joutuneet.

Jos joku minua paremmin koulumaailmassa mukana oleva innostuu ideasta, sitä sopii vapaasti levittää. 


sunnuntai 23. marraskuuta 2025

Helsinki rämpii

Helsinkiläisten palloiluseurojen rämpiminen pitäisi olla kiinnostavaa muidenkin kuin urheiluihmisten näkökulmasta. Se saa miettimään epäonnistumisten sosiaalisia syitä ja sitä, miksi raha ei välttämättä tuo menestystä.

Tätä kirjoittaessani HIFK:n jääkiekkojoukkue on juuri käynyt häviämässä Kouvolassa 1 - 8. SM-liigassa se on viimeinen. HJK:n kausi päättyi jalkapallossa pitkään mahalaskuun. Paraikaa sen pitäisi koota uutta joukkuetta ensi kaudeksi, mutta joukkueella ole edes valmentajaa. Ketä sellainen seura kiinnostaa?

HIFK ja HJK ovat sarjojensa ainoat helsinkiläiset joukkueet. Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Vaikuttaa siltä, että taapertamisten syyt ovat samanlaisia. Koska pelaajat eivät voi olla sen huonompia kuin muuallakaan, vian täytyy olla johtamistavoissa ja seurakulttuureissa, ehkä siinä ajatuksessa, että me voimme aina ostaa tänne kaikki parhaat, onhan meillä rahaa. Ehkä vikaa on myös ylemmyydentunnossa.

Helsinkiläisten rämpiminen ei ole uutta. Kun tarkastellaan vuodelta 2016 jääkiekon ja jalkapallon lisäksi myös salibandya, jää-, käsi-, lento-, kori- ja pesäpalloa, Helsinkiin tuli mestaruus vain miesten jääpallossa ja naisten käsipallossa, ja Helsinkihän on Suomen pääkaupunki.

Esimerkiksi Kuopiossa meno on toisenlaista. Se on voittanut tänä vuonna sekä jalkapallon että jääkiekon suomenmestaruuden.

perjantai 21. marraskuuta 2025

En kirjoitakaan Sanna Marinista

Tunnen Marinin Sanna hänen nuoruusvuosiltaan, kun hän ei vielä ollut Sanna Marin. Tosin viime tapaamisesta on pitkä aika. Silloin hän oli Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, muttei vielä kansanedustaja.

Tietenkin olen seurannut hänen vaiheitaan tiiviisti. Olen lukenut kaksi hänestä kirjoitettua kirjaa ja viimeksi hänen omaelämäkertansa.

Kuvittelin kirjoittavani hänestä, kun olen lukenut kolmannenkin kirjan. Ajattelin, että minulla voisi olla joitakin näkökulmia, joita ei ole ymmärretty ottaa lukuun. 

Sitten käsitin, ettei kannata. Ihmiset ovat lukinneet käsityksensä.

Keskustelu Sanna Marinista on mahdotonta. Kukaan ei ole pitkään aikaan sanonut mitään hänestä, vaan ainoastaan omasta mielipiteestään, jonka on hänestä luonut. Tätä mielipidettään kaikki sitten perustelevat ja puolustavat. 

Kohde unohtuu, ja jokainen on oman käsityksensä lumoissa. Ilmeneepä mitä tahansa, kaikki vahvistaa omaa kantaa, joka on valmiiksi valmis.

Minulta jää kirjoittamatta.

keskiviikko 19. marraskuuta 2025

Korpisotaa

Välillä törmää historiantapahtumiin, jotka muistuttavat omaa aikaa. Niitä ei pidä käyttää ennusteina, koska elämä löytää aina uudet reittinsä. Niistä voi silti oppia.  Näin kirjoitti Pentti Haanpää romaanissaan Korpisotaa. Kirja ilmestyi vuonna 1940.

Sota oli syttynyt.

Maailman mahtimiehet olivat aloittaneet taistelun maiden ja merien herruudesta, taistelun, joka pysyi yksinkertaisten ja hiljaisten ymmärrykseltä kätkettynä. Mitä he tuolla herruudella sitten tekivät? Sitä sopi yhäti ihmetellä. Eikö heidän lopultakin ole pysyttävä yhden ihmisnahkan sisässä? Tahto valtaan on jotakin, joka kuvastelee heikon ihmisen silmissä suunnattomana hupsuutena, tavattomana, nimettömänä, kaameana tautina.

Jo vuosikausia oli kuultu sanomia sodista. Mutta ne olivat vielä kovin kaukaisia asioita. Joku sadunomainen Kiina, tarunomainen Abessinia, etäinen Espanja. Ei syntynyt hevillä sitä mielikuvaa, että nyt tapetaan ihmisiä. Olihan täällä entinen rauha, entiset mukavuudet. Nuo uutiset kaukaisilta paikkakunnilta tekivät vain elämän ikäänkuin mielenkiintoisemmaksi. Sopi sytyttää tupakka ja avata rapiseva sanomalehti: maailmalla tapahtuu, siellä taistellaankin.

Mutta sota lähestyi. Sen ukkospilvet olivat jo näkyvissä taivaanrannalla. Sanomalehtien otsikot kävivät yhä pöhöisemmiksi, ja radion kurkku oli käheä. Valtojen valtiomiehet matkustelivat ristiin ja rastiin.

Kuta laveampi ja mahtavampi valtakunta, sitä tukalammaksi se näytti nyt tuntevan olonsa, yhä turvattomampana se tunsi kyyröttävänsä pienten naapuriensa hyökkäysuhkan alla. Hyttyset näyttivät tosiaankin käyvän vaarallisiksi mammuteille.

maanantai 17. marraskuuta 2025

Näennäinen hautajaisten helppous

Olen törmännyt viime päivinä mainoksiin, joissa kaupataan helpointa tapaa järjestää hautaus. Elämän perussääntöjä on kuitenkin se, että juuri helppoudessa on vaaransa.

Helpointa on unohtaa liikunta ja jäädä makoilemaan. Helpointa on jättää koulutehtävänsä tekoälyn tehtäviksi.

Hautaamisen helppoudella on joskus hyvät syynsä. Kenties vainaja on etäinen sukulainen, johon ei ole ollut lämpimiä, läheisiä välejä. Silloin hautaaminen voi olla ylimääräinen velvollisuus, joka on vain hoidettava asiallisesti. Helppous sallittakoon. Joskus leski voi olla niin heikossa kunnossa, ettei ole voimia edes suremiseen.

Toista on, jos lähellä on ihmisiä ja kuolema herättää paljon tunteita. 

Vanhassa maalaisyhteisössä hautajaisten hyväksi nähtiin paljon vaivaa. Arkku nikkaroitiin itse, ja yhdessä laitettiin syötävät. Nykyaikaisesti sanottuna tämä oli toimintaterapiaa. Tässä kaikessa valtaväestöllä olisi paljon opittavaa romaniväestöltä.

Kuoleman jälkeisinä järkytyksen päivinä pakolliset järjestelyt vaativat lähtemään liikkeelle. Pakko tekee mielelle hyvää.

Hieman samasta syystä en innostu siitäkään, että joku suunnittelee omat hautajaisensa itse. Onhan se helppoa. Ei muuta kuin mennään mummon listan mukaan. Samalla omaiset menettävät hyvän syyn miettiä keskenään vainajan merkitystä. Ei tarvitse kysellä, millaisin menoin omaa murhetta ilmaistaisiin. Vainaja saa esittää oman käsityksensä menneestä elämästä, mutta saattajilta se jää kertomatta. 

Paljon puhutaan surutyöstä, mutta mitä työtä se on, jos mitään ei tehdä?