Yksitoista rallin
SM-mitalia voittanut Ville Hautamäki kertoi (HS 20.1.) kuljettajan ajatuksista sillä hetkellä, kun auto karkaa käsistä ja vihdoin pysähtyy. Hautamäkeä haastatellut
toimittaja kirjoitti: "Kun auto lähtee hallinnasta ja pahimmassa
tapauksessa kieppuu ilmassa ennen paiskautumistaan metsikköön, kaikki tapahtuu
niin nopeasti, ettei kuljettaja ehdi muuta kuin vähän kiroilla."
Onko kirous tai noituminen viimeinen sanamme? Voisiko olla toisin?
Viimeiset sanat ovat kokonainen vitsiperhe: "Ne on nää
johdot." "Tööt tööt ittelles!" "On se kumma kun kippi ei
laskeudu." "Tästä voi mennä."
"Mehr Licht" eli "Enemmän valoa” olivat
Goethen viimeiset sanat. Aleksis Kiven väitetään sanoneen: "Minä
elän." "Se on täytetty", sanoi Jeesus.
Toivoisin, että omat viimeiset sanani eivät olisi
ralliautoilijaa haastatelleen toimittajan tarjoama kirous. Mieluummin saisi
olla rukous tai jotain sen kaltaista.
Kiroilijasta voi rakentaa Pietari taivaan portilla
-tyylisiä vitsejä. Pietari voisi sanoa viimeksi perkelettä huutaneelle:
"Sinä olet se kaveri, joka semmoista huuteli. Mutta kun sitä kaipauksesi kohdetta ei ole näkynyt
täällä." Tai toiselle tulijalle Pietari voisi tokaista: "Sori, meillä
ei ole nudistinaisten osastoa."
Pohjimmiltani kyselen, millainen olen hädän hetkellä. Mihin viime kädessä turvaan?
1 kommentti:
Nämä äkkinäiset,läheltä piti tilanteet ovat varmaankin tuttuja monille liikenteessä mukana oleville.(Sattuuhan näitä tietenkin muuallakin.) Ne ensimmäiset sanat,jotka huuliltamme ulos tulevat,niitä kannattaa tarkata.Ne saattavat paljastaa jotakin olennaista sisimmästämme.
Parasta tietenkin on miettiä näitä Jumala-asioita jo elämän rauhallisina päivinä ja kun kutsu käy seurata Jeesusta - eikun matkaan vain.
Lähetä kommentti