Prahan kaduilla pysähdyn katselemaan ikäisiäni ihmisiä. Tänä vuonna viisikymmentä vuotta täyttävät tšekit syntyivät
samana vuonna, kun ensin vietettiin Prahan kevättä ja sitten syksyllä oltiin
Neuvostoliiton panssareiden miehityksen keskellä unelmat murskana. Silloiset
parikymppiset täyttävät tänä vuonna seitsemänkymmentä.
Miehityksen jälkeistä kommunistivaltaa kesti yli
kaksikymmentä vuotta, ja sitä edeltävä kausikin oli pitkä. Prahan kevät oli
vain tuulahdus, joka lupasi enemmän kuin antoi.
Mitä nuo kadulla kuvitelmieni kohteiksi joutuneet ihmiset tekivät noina ahtaina vuosina? Kuinka paljon he antoivat periksi? Millaisen
hinnan he maksoivat vastarinnastaan? Kuinka moni liittyi puolueeseen tai pysyi
sen jäsenenä turvatakseen omat etunsa? Ketkä olivat valmiita vankeuteen
kommunistivallan jälkeisen presidentin Václav Havelin tavoin? Ketkä vastustivat
järjestelmää, mutta vain ajatuksissaan? Ketkä alistuivat lastensa hyvinvoinnin
nimissä? Ketkä tottelivat, koska eivät ollleet ikinä muuta oppineet?
Näppärintä on pelastaa nahkansa oman sielunsa
kustannuksella. "Mitäpä se minuun kuuluu." "En voi
kokonaisuudelle mitään." "Parasta on napata itselleni tuo pieni etu
tai suosittuna olemisen nautinto." ”Ei tällainen pieni ihminen.” ”Ei tässä
taloudellisessa tilanteessa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti