Minun aikanani vanhojenpäivän vaatteet haettiin mummolan vintiltä. Uskon, että meillä oli yhtä hauskaa kuin nykyisillä lukiolaisilla, vaikka kaikki oli silloin halpaa. Päälläni oli isoisäni vanha vihkitakki. Se ei maksanut mitään.
Penkkareiden seuraaminen on kaihoisampaa. Muistaa omista ajoista, kuinka koulu loppui kertakaikkisesti siihen päivään. Koulun pihalle jäi tärkeitä ihmisiä, joita aavisteli vielä ikävöivänsä.
Penkkareita seuraavana aamuna nuori ihminen putosi tyhjyyteen. Kukaan ei enää kaivannut eikä välittänyt siitä, lähtikö aamulla jonnekin. Yhtäkkiä tuli selväksi, että vapauden hinta on yksinäisyys ja että yhteys merkitsee myös köysissä olemista.
En tiedä, kumpaa tulevaisuus teki silloin enemmän, ahdistiko vai innostiko. Ehkä ahdisti.
Kun nykyään näen kuorma-auton lavalla olevia nuoria, kadehdin heitä jollain tavoin ja samalla huokaisen: Jumalan kiitos, tuolla ei tarvitse enää olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti