Kaivoin historian syövereistä tarkalleen neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanhan lehtijutun, jossa kerrottiin liikenneonnettomuudesta. Mutkaisella tiellä, tammikuun liukkaudessa linja-auto oli joutunut väistämään henkilöautoa, joka oli ajautunut tien oikealle puolelle ojaan. Bussi joutui sivuluisuun ja päätyi tien vasemman puoleiseen ojaan, jolla oli syvyyttä kaksi metriä. Ojan pohjalla oli iso kivi.
Kyydissä ollut 13-vuotias tyttö lensi ikkunasta ulos ja kuoli.
Koulutyttö oli oman kouluni oppilas, mutta en tuntenut häntä enkä ketään hänen läheisiään. Ikäeroa meillä oli kolme vuotta. Minut valtasi jokin murheeksi kutsuttava. Kävin jopa tytön haudalla. Oliko minun suruni keskenkasvuisen pojan dramatisointia ja lapsellisuutta?
Tuolloista 15-vuotiasta minääni muistelen monesti huvittuneena, ehkä jopa nolona. Hänen reaktionsa, ajatuksensa ja mielipiteensä ovat vuosien jälkeen monelta osin koomisia. Tuolle surulleni en kuitenkaan naura yhtään. Kun ihminen ensimmäisen kerran kohtaa ikätoverinsa kuoleman, järkytys on tosi ja vakavasti otettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti