Minulla oli rippikoulussa poika, joka rummutti koko ajan. Muuten en voinut moittia häntä. Hän oli hyvätapainen ja sympaattinen ja teki, mitä pyydettiin kulloinkin tekemään.
Mutta se rummutus. Kun oltiin syömässä. Kun oli hiljaisuudessa kokoonnuttu iltahartauteen. Kun oltiin saunassa. Kun istuttiin nuotiolla. Kun oli kokoonnuttu oppitunnille.
Niin aina alkoi kuulua rummutus.
Minä sanoin, että voisitko olla rummuttamatta. Eihän se nyt voi olla niin, että ihmisellä on sellainen pakkoliike. Sanoin lempeästi ja sanoin kohteliaasti. Joskus sanoin tiukemmin. Ja vähäksi aikaa rummutus taukosi, kunnes se alkoi uudestaan.
Kysyin lähimmiltä kavereilta, oliko olemassa mitään keinoa, jolla rummutuksen voisi saada lakkaamaan. Pojat vastasivat, että mitään keinoa ei ole.
Lopulta annoin periksi ja sanoin koko ryhmälle, että harkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että annetaan rummuttajan rummuttaa. Päästään edes siihen, että ei tarvitse kuulla minun jatkuvaa huomauttelemistani, sillä eräänlaista rummutusta sekin on. Sovitaan niin, että rummutus on osa meidän leirimme hiljaisuutta. Jos sitä ei kuulu, jotain hiljaisuudestamme puuttuu. Niin tehtiin, ja kaikille se sopi.
Pari kolme vuotta sitten osa ammoisesta kaveriporukasta oli koolla. Kysyin, vieläkö rummuttaja rummuttaa. "Kyllä", he vastasivat. "Rummuttaja rummuttaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti