Miehisiä tunnustuksia olutlasin äärellä

Istuttuani omalla paikalla kaksi tuntia menin junan ravintolavaunuun. Siellä oli viisi ihmistä, yksikseen istuva nainen ja neljä miestä. Heistä kaksi oli vahvistanut ääntään oluella, eikä heidän juttujaan tarvinnut edes salakuunnella. Siinä Make ja Jape paljastelivat elämänsä suuria salaisuuksia. Muutamia irtolauseita jäi mieleen:

– Jos minuakin kouluaikana olisi enemmän tutkittu, niin varmaan ne olisivat löytäneet jonkin ADHD:n tai mitä niitä on.
– Oot sä Jape ikinä ymmärtänyt naisia? Mä en ole. Tiedätkö minkä takia ei voi? Sen takia kun ne ei ymmärrä miehiä.
– Jape, me ollaan huonoja puhumaan. Mutta just sen takia me ymmärretään toisiamme. Säkin olet huono puhumaan.
Tämän päälle Make ja Jape heittivät yläviitoset.
– Vuosien varrella ihminen muuttuu. Minäkin olen muuttunut. Nykyään ei nouse penkistä sataakahtakymmentä. Ei tällä elämällä ole enää tarkoitusta.

Härskiintyneitä sanoja

Vuoden 1912 lehti-ilmoituksessa haettiin Vaasan kaupungin vaivaistalolle tottunutta houruinhoitajaa. Tämä on paraatiesimerkki siitä, kuinka ajan myötä jotkin sanat härskiintyvät käyttökelvottomiksi. Nykyään kenenkään mieleen ei tulisi käyttää sanaa vajaamielinen, vaikka voisi olla aika sillekin, että kehitysvammainen korvattaisiin jollain toisella käsitteellä.

Neekeristä luopuminen oli minulle alkuaan tuskallista kahdesta syystä. Ensinnäkään siinä ei minun korvassani ollut mitään alentavaa. Se oli samalla tavoin neutraali sana kuin afrikkalainen. Toiseksi moniin näkemyksiini syvällisesti vaikuttanut kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King käytti sitä ainakin kirjojensa suomennoksissa. Oli mahdotonta ajatella, että hän olisi halveksinut niitä ihmisiä, joiden oikeuksien puolesta hän taisteli. Kingistä huolimatta sanaa on nykyään mahdotonta käyttää. Samalla minua on ihmetyttänyt, miksi yhä puhutaan intiaaneista Kolumbuksen väärinkäsityksen pohjalta. Heillähän ei ole mitään tekemistä Intian kanssa.

Koko ajan on tarkistettava omia sanavalintojaan. Vielä seitsemäntoista vuotta sitten puolustin eskimon käyttöä kielitieteilijöiden näkemyksiin perustuen, mutta kolme vuotta sitten aloin vakavasti horjua hyvin perustellusta näkemyksestäni. Samoin on käynyt mustalaisen kanssa. Enemmän kuin kymmenen vuotta sitten kuulin romaniystävältäni, että sitä sanaa sopi käyttää, jos siihen liittyi aito kunnioitus. Nykyään kuitenkin puhun järjestelmällisesti romaneista. 

Kukaan ei enää sano opettajatar tai kirjailijatar. Lakimies on ollut helppo vaihtaa juristiksi. Niinpä ihmettelen, miksi kummassa joku vänkää kirkkoherran tai eduskunnan puhemiehen puolesta, vaikka johtava pappi ja eduskunnan puheenjohtaja ovat olemassa. Sana henkilö on kuitenkin ikuisessa boikotissani.  Keksin aivan mitä tahansa sen välttämiseksi. Se on pelkkää paperia ilman lihaa, luuta tai tunnetta.

Kolmannen pahoittelun jälkeen odotan tuloksia

Olen ollut saamassa vakuutusyhtiöltä huomattavan summan rahaa. Viimeiset tositteet lähetin tammikuussa, eikä korvattavuudesta ole ollut erimielisyyttä. Vihdoin toukokuun alussa otin yhteyttä ja kysyin, milloin summa maksettaisiin.

Puhelut olivat joka kerta sitä tuttua flipperipeliä, jota käydään isojen organisaatioiden kanssa. Painellaan erilaisia näppäimiä "palvelun parantamiseksi". Soittaja tuntee olevansa kuula, jota pompotellaan sinne tänne. Musiikki soi, ja "puheluunne vastataan mahdollisimman pian". Tosin peli saattaa päättyä siihenkin, että "tällä kertaa emme ehtineet vastata puheluunne, kiitos teille". Kun lopulta saa jonkun kiinni, äänellä ei ole nimeä, tai enintään hän on "Hanna" tai "Sari".

Toukokuussa ystävällinen virkailija pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin. Toisella soittokerralla kesäkuussa puhelu oli samanlainen. Kolmannen kerran soitin elokuun alussa, eikä siitäkään seurannut lupailua ja ystävällistä pahoittelua kummempaa.

Ajauduin kriisiin. Periaatteenani on ollut, että asiat hoidetaan asiallisesti eikä kenellekään olla ilkeitä. Tällä kertaa tämä taktiikka ei vain toiminut. 

Oli muutettava menetelmää. Vakuutusyhtiön vaihtamisella en voinut uhkailla, koska yhtiö ei ollut omani. Lietsoin itseni vimmaan. Neljännellä soittokerrallani en sentään huutanut, mutta ääneni oli kireä. Virkailijan pahoitteluihin vastasin, että ne eivät enää kiinnosta. Haluan rahaa. Rahaa! Haluan minulle kuuluvat rahat tililleni. 

Olin tosissani, ja koko loppupäivän olin jotenkin myrkkyä täynnä. Vielä samana päivänä tuli vastaus, että maksumääräys on annettu. Samalla sain selityksen sille, miksi jotkut asiakkaat ovat jo ensimmäisellä soittokerralla vihaisia ja ilkeitä. Ovat kai tottuneet siihen, että mikään muu ei kuitenkaan auta.

Jeesuksen yllättävät sukujuuret

Minulta kysyttiin, mitä ajattelen Uuden testamentin alussa olevan Jeesuksen sukuluettelon tarkoittavan tai symboloivan? Kysyjä sanoo ihmetelleensä, miksi siinä listataan Joosefin sukuluettelo. Senhän ei pitäisi uskontunnustukseen mukaan liittyä Jeesuksen geeniperimään millään tavalla.

En ihmettele ihmetystä. 

Kun Jeesuksen elämäntarinat kirjoitettiin muistiin, silminnäkijöitä oli vielä elossa. He saattoivat kertoa, miten asiat oikeasti tapahtuivat. Lapsuuskertomusten kanssa oli jo vaikeampaa. Jeesuksen nuoremmat sisarukset ehkä osasivat sanoa jotain, mutta enimmäkseen jouduttiin turvautumaan päätelmiin ja tiedon rippusiin. Tämän vuoksi lapsuuskertomusten historiallinen luotettavuus on siinä ja tässä. Ne kertovat enemmänkin aikakauden ilmapiiristä kuin tietyistä tapahtumista.

Itse sukuluettelo on kuitenkin todella kiinnostava. Siinä mainitaan miesten joukossa tai heidän keskellään neljä naista. Ja millaisia naisia nämä Jeesuksen esiäidit ovat? – Aika yllättävä kokoelma: Yksi on Tamar-niminen kanaanilaisnainen, joka portoksi pukeutuneena hankki appiukkonsa kanssa itselleen jälkeläisiä. Sitten on Rahab-niminen nainen, portto hänkin ja kolmas on Batseba, joka syyllistyi kuningas Daavidin kanssa aviorikokseen. Vielä mainitaan Ruut, joka oli sinänsä kunniallinen nainen, mutta hänestäkin kannattaa huomata, että tässä neljän naisen joukossa hän oli jo neljäs ulkomaalainen.

Jeesuksella oli aika villit sukujuuret.

Tyttö oli muna

Tyttö istui yksinään lukion käytävällä. Ehkä hän teki siinä tehtäviään tai räpläsi puhelinta. Ehkä hän kuunteli musiikkia kuulokkeista, tai ehkä hän vain istui. Tytöstä saattoi nähdä, että hän oli koonnut itsensä ainakin sen verran, että oli lähtenyt aamulla kouluun, mutta siinä penkillä istuessaan hän näytti oman itsensä kokoelmalta.

Pysähdyin siihen ja kysyin tavallisen kysymyksen, mitä kuuluu. Puhetta tuli nopeasti, ja vastaus oli pitkä. Sitten tuli tauko ja vihdoin loppupäätelmä, tarkkaan mietitty, niin kuin runo tai aforismi: "Tää mun elämä on muna", hän sanoi. "Sisällä ei ole mitään runkoa, joka pitäisi kasassa. Vain kuoret pitää koossa. Ja ehkä just sen takia joku luulee, että olen kova tai pinnallinen. Mutta kun muuta ei ole. On edes se kova pinta. Ilman sitä läsähtäisin tähän, keltuaiset ja kaikki."

Tyttö ei mielestäni ole varoittava esimerkki, pikemminkin arjen sankari. Joskus on otettava äärimmäiset keinot käyttöön. Onhan tuo kaikesta huolimatta jonkinlaista selviytymistä, elämän hätäratkaisu, joka antaa lisäaikaa. Ehkä joskus tulee parempi elämä ja sisälle kasvaa jonkinlainen tukirakenne.

Mitä tytölle nykyään kuuluu? – Sikäli kuin tiedän, vuosien varrella on löytynyt se tukirakenne, eikä hän ole enää vain kuorensa varassa.

Kannustaako sähkötupakkakauppias aloittelijaa?

Sähkötupakkakaupan nimessä ollut alkeellinen yhdyssanavirhe sai minut pysähtymään ja miettimään yrittäjän käytäntöjä laajemminkin. Huomio kiinnittyi myös siihen, että näyteikkunan somistamiseen ei ollut panostettu. Hyvällä liikepaikalla olleeseen kauppaan kuljettiin jonkinlaisen sivuoven kautta.

Mieleeni tuli idea, että kävisin testaamassa liiketoiminnan moraalisia periaatteita.

Heti ovensuussa kertoisin, etten ole koskaan harrastanut tupakointia, mikä on myös totta. Sanoisin olevani siihen täysin tottumaton, mutta vihdoin elektronisista mahdollisuuksista innostuneena olisin päättänyt aloittaa. Nyt toivoisin saavani opastusta ja neuvontaa sähkötupakointiin eli vapettamiseen. Olisiko kauppias valmis kannustamaan ja tukemaan vasta-alkajaa harrastuksen kivisillä alkumetreillä? 

Joskus ideat ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuta.

Yhydyssanavirhe, eikä näyteikkunaan ole panostettu.

Ensimmäisistä matkapuhelimista sai elvistelijän maineen

Kun ostin ensimmäistä matkapuhelinta, kauppa oli suuri asia myös myyvälle liikkeelle. Minua kohdeltiin kuin olisin ollut uutta autoa ostamassa. Hyvät kahvit tarjottiin yhteisen pöydän ääressä.

Kiinnostukseni kohteena ollut puhelin oli modernia NMT 900 -tekniikkaa, jonka kuuluvuus ei vielä ulottunut kaikkialle. Yhdessä myyjän kanssa teimme meidän kesämökille testireissun, joka kesti melkein kolme tuntia. Puhelin toimi siellä sadan kilometrin päässä, ja kaupat tehtiin.

Tuohon aikaan puhuminen oli niin kallista, että turhaan ei soiteltu. Jokainen sana oli mietittävä ennalta, jottei vain joutunut jorisemaan turhia. Tekstiviestejä ei ollut.

En ollut hankkinut sitä elvistelemiseen, vaan lievittääkseni epätoivoiseksi käynyttä elämäntilannetta. Matkapuhelimella oli elitistinen leima, ja sen käyttäminen hieman hävetti. En tohtinut ottaa puheluja ihmisten nähden. Julkisilla paikoilla etsin aina jonkin piilopaikan, jotta saatoin soittaa.

Kun ensimmäinen puhelimeni päätyi poistettavien tavaroiden listalle, ajattelin että sen voisi säilyttää ja esitellä muinaismuistona tuleville polville. Päättelin kuitenkin, että kaikkia romuja ei vain voi säilyttää, vaikka kuinka tekisi mieli. Viime viikolla löysin saman puhelinmallin museon vitriinistä.

Ensimmäinen kännykkäni tai ainakin matkapuhelin,

Sujuvasanaisuus voi olla huijarin tuntomerkki

Opiskeluajoilta muistan, kuinka muuan professori oli arvostellut opintojensa loppuvaiheessa olleen teologian ylioppilaan seminaariesitelmää: "Eihän tässä juuri mitään asiaa ole, mutta olette sujuvasanainen. Kyllä teistä hyvä pappi tulee."

Tämä viiltävän ironinen arvio tuli mieleeni, kun muutama viikko sitten TV-uutisiin oli tuotu haastateltavaksi Ruokaviraston edustaja, jolta puuttui kaikki sujuvasanaisuus. Hänen sanomiseensa piti erityisesti keskittyä, jotta ajatuksista sai selvän. En kuitenkaan muista pitkään aikaan kuunnelleeni ketään ihmistä yhtä keskittyneesti. Vakuutuin nopeasti haastateltavan sanomisista. Hänellä oli oltava tosiasiat kohdallaan, koska ulkoinen esiintyminen oli niin heikkoa kuin oli.

Ulkoinen ristiriidattomuus tai moitteeton ilmaisu voivat jopa herättää tarpeettomia epäilyjä. Huijarikauppias siinä puhuu lipevästi ja liukkaasti hyvin valmisteltua esitelmäänsä.

Sopii miettiä sitäkin, miksi tunnettu itävaltalainen filosofi Ludwig Wittgenstein on kirjoittanut, että evankeliumikirjoja on kuulunut olla juuri neljä. Häneen mukaansa niiden pitää todistaa keskenään ristiriitaisesti ja vain tavanomaisella historiallisella todennäköisyydellä. Muuten "sammutettaisiin henki ja uskottaisiin liiaksi kirjaimeen".

Ei vain tule ryhtyneeksi eikä lähteneeksi

Jäätiköt sulavat, ja vuorilla lumiraja nousee. Ilmastonmuutos on muuttunut niin ilmeiseksi tosiasiaksi, että sen jättävät näkemättä vain ne, joiden ideologia estää heitä avaamasta silmiään.

Tekoja on saatu aikaan hämmästyttävän vähän, tai toisaalta oletettavan vähän. Historiasta tuskin löytyy esimerkkiä siitä, että suuri ihmismäärä olisi muuttanut vapaaehtoisesti käytöstään lyhytaikaisten etujen kustannuksella. Ihminen on mestari sopeutumaan, mutta kelvottoman huono ennakoimaan.

Hyvän selityksen tarjoaa myös esseisti Martti Anhava kirjassaan Siperia opettaa. Hän viittaa kehityspsykologi Bruno Bettelheimiin, joka päivitteli sitä miksi varsin monet Saksaan jääneistä juutalaisista olisivat pelastuneet, jos olisivat lähteneet heti vaaran merkit tajutessaan. Kaikilla ei ollut mahdollisuuksia, mutta kovin moni jäi muuten vain. "Kukapa sitä kotoaan lähtisi, hylkäisi omat paikat ja tutut posliinikissat takanreunuksella."

Anhava kirjoittaa myös Stalinin puhdistuksista. Vain harvat uhreista vangittiin ihan yllättäen. Yleensä tuli ensin huomautuksia, selvityspyyntöjä milloin mistäkin asiasta, työtoverit tai sukulaiset joutuivat vaikeuksiin. 

Stalinin Neuvostoliitosta ei kieltämättä ollut pääsyä ulkomaille, mutta siellä saattoi selvitä jos lähti oman maan syrjäseuduille. Jälkiä ei seurattu ilman erityisen painavia syitä, koska salaisella poliisilla riitti suurimmissa kaupungeissa pidätettäviä yllin kyllin.

Ei vain lähdetty, vaikka tulevan saattoi aavistaa. Ei vain tultu ryhtyneeksi. Mieluummin keitettiin samovaarissa iltateetä, kunnes jonain yönä ovelle koputettiin.

Yksinkertainen ratkaisu rekrytoinnin ongelmiin

Tunnen nuorenmiehen, joka on innostunut uudesta työpaikastaan. Hän vastaa parinsa kanssa erään firman työpaikkaruokailusta, jonka järjestämiseen hän on saanut hieman erilaiset ohjeet. Kokkeja ei suinkaan kehoteta säästämään kustannuksissa, vaan tärkeää on ainoastaan se, että ruoka on hyvää; maksaa mitä maksaa.

Kuvittelen mielessäni tuota firmaa, jonka jokaisella työntekijällä on ainakin kerran päivässä mielihyvän kokemus. Hyvä ruoka on vaikuttavampi asia kuin kympin lisä palkkaan. Ehkäpä ei tarvita erikseen järjestettäviä virkistyspäiviä, kun voi virkistäytyä joka päivä.

Olisiko tässä yksinkertainen, vanhanaikainen vastaus rekrytoinnin ongelmiin ja siihen, että työntekijöitä on vaikea saada pysymään?

Omassa liemessä piehtarointia

Puhe oman ajan tarvitsemisesta tai omalle itselleen omistautumisesta herättää minussa epäluuloja. Onkohan siinä taas joku, joka piehtaroi itsessään ja kuvittelee, että oman minänsä tuijottelemisesta ja loputtomasta oman soppansa hämmentelemisestä seuraisi jotain ratkaisevan hyvää? Tietysti on syytä ajoittain hidastaa vauhtia ja pysähtyä harkitsemaan, mutta onpa kyse ihmissuhteista tai muista elämänasenteista, muutos edellyttää muita ihmisiä ja ulkopuolista maailmaa. Ilman niitä ei muutu mikään, vaan ihminen jatkaa loputonta, yksinäistä olemistaan kuin keitossa lilluva makaroni.

Jonkinlaista epäluuloa herättää minussa sekin, että kuulen jonkun puhuvan oman identiteettinsä etsimisestä. Ei sekään ole täysin ihmisen oma asia. Siinäkin on toinen osapuoli, muut ihmiset.

Lukiessani Serafim Seppälän kirjaa Antiikista bysanttiin sain silitystä tunnoilleni. Hän kirjoittaa, kuinka antiikissa ja vanhassa Bysantissa ei ajateltu, että ihminen itsessään olisi toinen asia ja hänen suhteensa ulkomaailmaan on toinen. Ihmisenä oleminen ei ollut "itsensä etsimistä" lasikuvun alla, vaan minuus hengitti nimenomaan suhteessa toisiin. Yksilöllisyys ei ollut silloisessa maailmassa erityisen tärkeä asia. Kun vetäydyttiin sisäiseen maailmaan, silloinkaan ei oltu omissa oloissa, vaan kumppaniksi löytyi Jumala.

Yksilöllisyydestä on tullut viime vuosina suoranainen massaliike, ja kun ollaan suhteessa toisiin ihmisiin, ollaan mieluiten suhteessa toisiin samanmielisiin. Kun toinen häiritsee vähänkin, laitetaan estot päälle.  Ei riitä, että ollaan samaa mieltä. On oltava samaa mieltä vieläpä samoilla sanoilla.

Sokrateelta en kysyisi avioelämän ohjeita

Olen saanut kuunnella ja toisaalta joutunut kuuntelemaan ison määrän puheita. Vihittyjen vanhemmat ja ystävät nousevat esiin häissä, ja usein he tuntemisensa pohjalta osaavat tarinoida hauskoja muistoja. Monesti heidän tarjoamansa elämänohjeetkin ovat kelpo tavaraa, vaikka käytännön avioelämässä ne eivät taida paljon auttaa.

Kömmähdyksistä tulee ensimmäisenä mieleen muuan ammattipuhuja, joka otti viisaan Sokrateen esiin ja tarjosi hänen ajatustaan kaiken kattavaksi avioelämän ohjeeksi. Tuntui siltä kuin Titanicin kapteenin ajatuksia olisi siteerattu purjehduskurssilla.

Sokrateen vaimo Xantippa on kaikkien pirttihirmujen kantaäiti. On vaikea tietää, kuinka paljon hänen maineensa vastaa historiallista todellisuutta, mutta tarinat elävät. Hänen sanotaan olleen ainoa ihminen, joka koskaan voitti Sokrateen keskustelussa. Huvittavimman kertomuksen mukaan Xantippa olisi ensin sadatellut miestään ja sen jälkeen kaatanut potallisen hänen päälleen. Sokrates olisi sen jälkeen kommentoinut: "Enkös ole aina sanonut, että kun Xantippa jyrisee, sade seuraa?" Jatkuvaan nalkutukseen filosofi suhtautui asianmukaisella tyyneydellä. Hän oli tottunut siihen ”kuin vinssin vikinään". 

Lapsia hoitavan vaimon osa ei välttämättä ollut helppo, kun mies filosofoi päivät pitkät kaupungilla. Historiallista totuutta ja sen kaikkia sävyjä ei voi tavoittaa yli kahden tuhannen vuoden jälkeen. Sen sijaan on varmaa, että Sokrateelta en etsisi hyvän avioelämän neuvoja, mutta muita elämänohjeita kyllä. Edes maailmanhistorian tunnetuin filosofi ei ole kaikkien alojen asiantuntija.

Raamattuja hävittämässä

Joskus raamattuja voi olla liikaa ja niistä olisi päästävä eroon. Näin kävi, kun uusi käännös oli ilmestynyt ja rippikoulujemme leiripaikka oli täynnä vanhan käännöksen raamattuja. Nuorilla oli uudet suomennokset, mutta usein käteen osui kirja, joka vain sattui olemaan siinä lähimpänä.

Mikään ei sinänsä estä käyttämästä vanhaa käännöstä. Suosin uutta, mutta satunnaisesti turvaudun vanhaan varsinkin silloin, kun tarvitsen runollista ilmaisua. Esimerkkinä vanhan suomennoksen kauneudesta on Psalmeissa oleva lause: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." Se kertoo lumoavasti, että elämää on hyvä elää yhden päivän tai yhden askeleen mittaisina annoksina.

Rippikoulu oli kuitenkin hankalaa kahden käännöksen järjestelmässä. Vanhat oli hävitettävä, koska kaappeihinkaan ne eivät mahtuneet. Kristityille hävittäminen ei ole periaatteellinen ongelma. Ajattelemme eri tavoin kuin islamilaiset Koraanistaan. Meille Raamattu ei ole uskomisen kohde. Sen sijaan se kertoo siitä, mihin me uskomme. Raamattu viittaa jonnekin itsensä taakse. Se on menetelmä, ei itse asia.

Joku olisi voinut ehdottaa, että lahjoitetaan jonnekin, mutta eräänlaisten kakkosluokan versioiden jakaminen ei tuntunut hyvältä idealta. Vaikeasti selitettävällä tavalla silppuaminen ja polttaminen olivat nekin sopimattomia vaihtoehtoja. Lisäksi sivuja oli tuhottavina niin paljon, että mikään silppuri, saunanpesä tai nuotio ei olisi käytännössä toiminut.

Vihdoin raamatut päätettiin haudata. Siellä rakkaan leiripaikan maaperässä ne ovat ikään kuin pyhällä maalla.

*  *   *

Koraanin tai minkään kirjan julkinen, teatraalinen polttaminen ei ole sananvapauden harjoittamista vaan sen rajoittamista. Sanojahan siinä palaa. Sananvapautta on päinvastoin se, että kirjoja tehdään lisää.