Puhe oman ajan tarvitsemisesta tai omalle itselleen omistautumisesta herättää minussa epäluuloja. Onkohan siinä taas joku, joka piehtaroi itsessään ja kuvittelee, että oman minänsä tuijottelemisesta ja loputtomasta oman soppansa hämmentelemisestä seuraisi jotain ratkaisevan hyvää? Tietysti on syytä ajoittain hidastaa vauhtia ja pysähtyä harkitsemaan, mutta onpa kyse ihmissuhteista tai muista elämänasenteista, muutos edellyttää muita ihmisiä ja ulkopuolista maailmaa. Ilman niitä ei muutu mikään, vaan ihminen jatkaa loputonta, yksinäistä olemistaan kuin keitossa lilluva makaroni.
Jonkinlaista epäluuloa herättää minussa sekin, että kuulen jonkun puhuvan oman identiteettinsä etsimisestä. Ei sekään ole täysin ihmisen oma asia. Siinäkin on toinen osapuoli, muut ihmiset.
Lukiessani Serafim Seppälän kirjaa Antiikista bysanttiin sain silitystä tunnoilleni. Hän kirjoittaa, kuinka antiikissa ja vanhassa Bysantissa ei ajateltu, että ihminen itsessään olisi toinen asia ja hänen suhteensa ulkomaailmaan on toinen. Ihmisenä oleminen ei ollut "itsensä etsimistä" lasikuvun alla, vaan minuus hengitti nimenomaan suhteessa toisiin. Yksilöllisyys ei ollut silloisessa maailmassa erityisen tärkeä asia. Kun vetäydyttiin sisäiseen maailmaan, silloinkaan ei oltu omissa oloissa, vaan kumppaniksi löytyi Jumala.
Yksilöllisyydestä on tullut viime vuosina suoranainen massaliike, ja kun ollaan suhteessa toisiin ihmisiin, ollaan mieluiten suhteessa toisiin samanmielisiin. Kun toinen häiritsee vähänkin, laitetaan estot päälle. Ei riitä, että ollaan samaa mieltä. On oltava samaa mieltä vieläpä samoilla sanoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti