Tampereen junassa osuin vaunuun, jossa oli varattu tilaa lastenvaunuille ja pyörätuolille. Niille sijoille asettui nuorehko nainen kolmen lapsen kanssa, joista kaksi hän pani istumaan läheisille normipaikoille. Nollavuotiaansa kanssa hän jäi vaunujen viereen. Keskimmäinen lapsista oli ehkä kahden ikäinen ja vanhin kenties neljän.
Olin päivästä väsynyt, ja olisin suosinut hiljaisuutta, mutta yksi lapsista vikisi koko matkan. Enimmin minua häiritsivät äidin kovaääniset ja tehottomiksi jääneet torumiset. Lapset kitisevät kun ovat kitistäkseen, mutta aikuinen voi säätää äänenkäyttöään.
Äidiltä olivat kasvatuskeinot vähissä. Tuumin, että kertoisipa joku hänelle muistakin lasten hallintakeinoista kuin äänekkäästä komentamisesta ja hyvin äänekkäästä komentamisesta.
Sitten muistin jotain kokonaan muuta.
Mieleen tulivat Markku Envallin sanat. Ne osuivat kuin kirves, joka halkaisee jään. Ne iskivät kuin Jumalan Sana: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti