Vanhempainilloissa olen kertonut englantilaisen kirjailijan Graham Swiftin romaanista Veden maa. Se osoittaa, että kaikessa täsmällisyydessään luonnontieteet eivät tavoita elämän perimmäisiä merkityksiä. Syvyyteen tarvitaan taiteellista tai uskonnollista ilmaisua tai niiden yhdistelmää.
Olen aloittanut ajatuskulkuni perinteisestä kysymyksestä: "Mistä lapset tulevat?" Vastauksissa yleensä viitataan biologian suuntaan.
Swift kulkee toista tietä. Hän kuvaa keskustelun, jonka isä kävi hieman kehitysvammaisen poikansa kanssa. Poika oli jo fyysisesti aika mies, mutta hänelle eivät asiat olleet niin sanotusti selviä. Niinpä hän kysyi syntymisen ihmettä isältään, ja tämä vastasi: "Lapset tulevat... rakkaudesta."
Mielestäni Swiftin vastaus on puhutellut vanhempia. Se tuntuu osuvan myös heidän lapsiinsa. Kerran kysyin rippikouluryhmältä, olivatko he kuulleet Swiftin teoriasta. Kahdeksan peruskouluvuotensa jälkeen he sanoivat, että tällaisesta mahdollisuudesta ei ollut koulussa lainkaan puhuttu.
Arvaan mahdolliset vastaväitteet, jotka heräävät juttuni äärellä: mainitaan ei-toivotut raskaudet ja laiminlyödyt lapset. Myös Swift on kirjassaan selvillä elämän raadollisesta puolesta.
Mutta sittenkin: Jospa romaanin isä on kaikesta huolimatta oikeassa. Jospa useimmat lapset syntyvät maailmaan toivottuina tai vähintään sallittuina ja jonkinlaisen rakkauden hetken jälkeen. Jospa liki lapsi tulee maailmaan jonkun rakastamana ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jospa hän on rakastettu vähintään syntymänsä hetkellä ja maailmankaikkeuden uusimpana ihmisenä. - Olisihan sekin jo paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti