perjantai 13. tammikuuta 2012

Hän juoksi (teeman jälkikirjoitus)

Kiitoksia kommentaattorilleni Tommille virityksestä. Oli mukavaa kirjoittaa tämä teemallinen sarja. Teksteissä ei ollut juuri mitään sellaista, mitä en olisi jossain aiemmin sanonut, mutta ensimmäistä kertaa asettelin ajatukseni tähän järjestykseen.

Jälkihuomautuksena sanon, että ihmisen ikä ja elämäntilanne vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaista todennäköisyyttä valinnan syntymiseksi edellytetään. Jumalasuhteessa vaaditaan suurinta prosenttia silloin, kun ollaan keski-iässä ja oma itseluottamus ja varmuuden tunne ovat vahvimmillaan. Lapsuudessa, nuoruudessa ja vanhuudessa riittää pienempikin prosentti. Hukkuva ei laske prosentteja, promillekin riittää.

Eikä rakastunut ihminen laskelmoi. Muistan kahdenkympin iästä, kuinka istuin vanhan kaverini kanssa jossain kahvilassa. Sitten hän havaitsi jonkun. Saman tien hän nousi ylös, otti laukkunsa ja sanoi: "Nyt täytyy mennä."

Ei olympiasatasen finalisti sen intohimoisemmin lähde.

* * *

Iacoccan Autoelämäkerta kannattaa lukea. - Tai älkää sittenkään. Kun sen luette, saatte selville, mistä ovat peräisin kaikki johtamiseen liittyvät ajatukseni.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Epävarmuuden vangit (teema jatkuu, osa 5)

Tuskin mikään sattumus tai maailmanmahti saisi minua kääntymään hindulaisuuteen; niin keksityltä vaihtoehdolta se tuntuisi. Sen sijaan ateismi ja varsinkin agnostismi ovat houkuttaneet. Jälkimmäinenhän tarkoittaa, että Jumalan olemassaolo jää ratkaisematta ja että siihen ei oikein voi ottaa kantaa. Mieluusti katselen asioita hieman sivusta ja eri näkökulmia etsiskellen.

Agnostismissa on kuitenkin heikkoutensa. Eniten kiusaa, että se jää jonkinlaiseksi keskikentän nyhräämiseksi. Pahimmillaan se voi olla terveen varovaisuuden sijasta suoranaista pelkuruutta. Se ei ota huomioon sitä, että elämä kuluu minuutti minuutilta. Haluaisin, että tulisi se avaava syöttö, josta syntyisi edes yksi maali.

En haluaisi jäädä tärkeiden elämänalueiden ikuiseksi poikamieheksi.

Enkä halua jäädä epävarmuuden vangiksi.

Aivan niin kuin mikä tahansa elämänilmiö, myös jumalasuhde on päätettävä tietyn epävarmuuden vallitessa. Ei uskolta voi vaatia sadan prosentin varmuutta, koska sitä ei ole olemassa millään muullakaan elämänalueella.

Eri elämäntilanteissa vaadittava faktojen määrä on tietysti erilainen. Katua ylittävä jalankulkija voi tavoitella liki sadan prosentin varmuutta. Hukkuvalle riittää oljenkorsi, jonka tuoman avun todennäköisyys lasketaan promilleissa.

Omalta alaltaan autoteollisuudesta Lee Iacocca sanoi, että oikean prosentin määrittäminen on vaikeaa, mutta onnistumisen mahdollisuudet ovat vähäiset, jos faktoista on koossa vain 50 prosenttia. Toisaalta täyttä sataa ei voi jäädä odottamaan.

Iacocca sanoo muistelleensa usein toisen maailmansodan aikaista Eisenhoweria, joka oli pilaamassa jahkailullaan maihinnousun. Lopulta Eisenhower oli kuitenkin sanonut: "Riippumatta siitä miltä sää näyttää, meidän on lähdettävä liikkeelle nyt. Odottaminen voi olla vielä vaarallisempaa. Lähdetään!"

Minä sitä paitsi epäilen, että terveellä uskolla on ihmiselle jotain positiivista annettavaa.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Surullinen tapaus (teema jatkuu, osa 4)

Tapasin hiljattain muuatta ikäistäni miestä, johon olen tutustunut joskus lukioaikana, vaikka emme käyneetkään samaa koulua.

Tällä pojalla riitti tyttöjä. Tummat hiukset, ruskeat silmät, kohtuullinen määrä pituutta ja sopusuhtainen kroppa olivat vetovoimainen yhdistelmä. Sitä täydensivät supliikkimiehen jutut ja hämmästyttävä silmä sellaisille pienille eleille ja huomaavaisuuden osoituksille, joilla tytöt sai tyytyväiseksi.

Hänen intiimistä elämästään en tiennyt mitään, mutta sen saatoin nähdä, että tytöt vaihtuivat usein. Oudointa oli, että jotenkin hän onnistui säilyttämään välit hyvinä myös entisiin tyttöystäviin.

Yhden kerran hän oli kihloissa.

Ja nyt, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin tapasin hänet jollain moottoritien varteen rakennetulla liikenneasemalla (vai mikä ihmeen nimi niillä nyt on). Pitkästä tauosta huolimatta hänet oli helppo tunnistaa, charmantti mies.

Kertasimme elämämme tapahtumia. Leppoisasti hän jutteli, sangen hyväntuulisesti, kunnes sanoi: "Naiset... en löytänyt oikein sopivaa."

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Elämässä on kyse ajoituksesta (teema jatkuu, osa 3)

Esimerkiksi Ford Mustangin takana olevan amerikkalaisen autotehtaan johtajan Lee Iacoccan kirja Autoelämäkerta on viisaimpia kirjoja, mitä on käsiini sattunut. Palaan sen ajatuksiin lähes viikoittain.

Olen miettinyt esimerkiksi sitä, kuinka Iacocca kirjoittaa oikeasta ajoituksesta. Hän sanoo, ettei hänen alallaan voi odottaa kaikkien faktojen kokoamista.

Iacocca neuvoi erästä kollegaansa: "Sinulla on faktoista yhdeksänkymmentä viisi prosenttia, mutta kestää puoli vuotta ennen kuin loput viisi ovat koossa. Ja siihen mennessä hankkimasi tiedot ovat vanhentuneita, koska markkinat ovat jo tulleet ja menneet. Ajoituksesta elämässä on kysymys."

Iacocca sanoo, että jossain vaiheessa on tehtävä hyppy tuntemattomaan; ensinnä siksi, että oikeakin päätös on väärä, jos se tehdään liian myöhään, ja toiseksi siksi, että useimmissa tapauksissa varmuus on tuntematon käsite.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Barosille ei kelvannut (teema jatkuu, osa 2)

Joskus urheilussa on hetkiä, jolloin se lakkaa olemasta vain kilpailua sekunneista, senteistä ja maalilaukauksista, ja muuttuu niiden sijasta elämän kuvaksi.

Yksi tällainen hetki oli, kun EM-kisoissa loistanut tšekki Milan Baros pelasi ensimmäisiä kertoja Liverpoolin joukkueessa.

Baros sai pallon kuudentoista alueen rajalla, jossa hänellä oli hyvä mahdollisuus maalilaukaukseen. Hän päätti siirtää palloa pari metriä päästäkseen vielä parempaan paikkaan. Tämän tehtyään hän siirsi palloa vielä kerran.

Kuudentoista kulmalla tilanne oli jo huonontunut, mutta hän olisi voinut yhä ampua. Tämäkään paikka ei häntä tyydyttänyt. Hän jatkoi kuljetteluaan ja ajautui päätyrajalle. Siellä hän lopulta sössi pallon maalipotkuksi, vaikka mahdollisia tekopaikkoja oli kaikkiaan ollut kolme tai neljä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Nollanollat eivät pitkälle riitä

Tupakat on viety asiakkailta piiloon. Toisin kuin monet idean kiihkeimmistä vastustajista, rohkenen uskoa, että uusi käytäntö voi oikeasti vähentää tupakointia. Tällaisilla pienillä tempuilla ajattelumaailmaa on vähitellen muutettu, ja tupakointi on lakannut olemasta muodissa.

Mahdollisesta edistyksestä huolimatta en kuitenkaan innostu ideaan. Jos ollaan johdonmukaisia ja piilotetaan ihmisten näkyvistä kaikki epäsuotavat ostokset, kaupoissa voi pian olla tyhjää.

Maailman parantaminen uusia kieltoja keksimällä on jalkapallokielellä nollanollan pelaamista. Ei soi omassa päässä, muttei tule maaleja eikä niiden mukana voittojakaan. Joukkue hädin tuskin säilyttää sarjapaikkansa. Esimerkiksi 20 seuran Valioliigassa pelkillä tasapeleillä olisi tällä hetkellä sijalla 16 eli hieman putoamisviivan yläpuolella.

Ainakaan minulle nollanollat eivät riitä elämän sisällöksi.

Barcelonan yliopiston professori Jose Ignazio Gonzalez Faus on laajentanut suosimaani ajattelutapaa ihmisen jumalasuhteeseen: "Vapaus on ainoa mahdollinen kasvualusta sille hyvälle, jota Jumala tavoittelee. Sen sijaan melkein kaikkien moraalinpuolustajien väkivaltainen kiihko päätyy tuottamaan nykyaikaisittain ilmaistuna muovista hyvää."

tiistai 3. tammikuuta 2012

Kiitoksia, mutta minä en tanssi

Kieltäydyin juuri eräästä julkisesta esiintymisestä. Mieleni teki kirjoittaa vastaukseksi kuusi sanaa: "Paljon kiitoksia, mutta minä en tanssi."

Kirjoittamatta jäi, koska vitsi olisi mennyt kuitenkin ohi.

Alkuperäinen juttu meni näin Gunnar Aspelinin kuvaamana:

Vieraillessaan vuonna 1848 Kööpenhaminassa Fredrika Bremer yritti tapansa mukaan päästä kosketukseen sen ajan kuuluisien kulttuuripersoonallisuuksien kanssa. Hän tapasi maan etevimmän teologin Martensenin ja keskusteli uskonnollismielisen kansanjohtajan Grundtvigin kanssa. Hän tapasi myös luonnontutkija Örstedin ja kävi vanhan kansallisrunoilijan Oehlenschlägerin luona. Viimein hän yritti tulla kosketukseen yksinäisen ja luoksepääsemättömän tekijän kanssa, joka kirjoitti elämän olennaisista asioista käyttäen eri pseudonyymejä. Eräänä kauniina päivänä hän vei Kierkegaardin asuntoon kirjeen, jonka alku kuului näin:

Victor Eremitalle.Yksineläjä, samanlainen kuin Te (vaikka hän elääkin seurapiireissä) haluaisi hartaasti tavata Teidät ennen kuin poistuu maasta, osalta siksi, että tahtoo kiittää Teitä teostenne taivaallisesta mannasta, osalta saadakseen keskustella kanssanne »elämän taipaleista», elämän muodonvaihdoksista, aiheesta, joka tällä hetkellä enemmän kuin milloinkaan syvästi häntä kiinnostaa.

Victor Eremita eli Sören Aabye Kierkegaard ei vastannut koskaan kuuluisalla ruotsalaiselle kirjailijattarelle. Mutta kun Fredrika Bremer myöhemmin lähetti hänelle kirjansa Liv i Norden (Elämää pohjolassa), Kierkegaard kirjoitti päiväkirjaansa: »Nyt minua miltei suututtaa, etten vastannut niin kuin olin ajatellut: paljon kiitoksia, mutta minä en tanssi.»