Jossittelu on kaikkein hyödyttömintä

"Jos Suomi ei olisikaan sodan aikana..." "Jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun..." "Jos Pukin sijasta Pohjanpalo olisi valittu avaukseen..."

Ja samanlaisia kysymyksiä yksilötasolla: "Jos olisin Maijan sijasta ottanut Liisan..." "Jos en olisikaan mennyt lukioon..." "Jos olisin silloin vaihtanut työpaikkaa..."

Tällaisilla jossittelevilla kysymyksillä moni luulee aloittavansa mukamas viisaan keskusteluun. Oikea vastaus kaikkiin alkuihin kuuluu kuitenkin näin: "... olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa."

Historia tai elämä ei ole testilaite, jolla voidaan kokeilla erilaisten ratkaisujen erilaisia seuraamuksia. Empiiriset tutkimukset ovat mahdollisia laboratoriossa, mutta eivät keskellä elämänkulkua. Historia toteutuu vain yhdellä tavalla.

Niin viisasta ihmistä ei olekaan, että hän pystyisi sanomaan, mitä olisi tapahtunut, jos alkuaan olisi tapahtunut aivan jotain muuta kuin oikeasti tapahtui. Muuttujia on liian monta.

Että se niistä kaikista jossitteluista.

Jugoslavian sodassa pelättiin likaisia kalsareita

Kerrotaan, että Jugoslavian sisällissodan aikana ihmiset halusivat aina varmistaa alusvaatteidensa moitteettoman kunnon.  Kuolema saattoi tulla arvaamattoman nopeasti, eikä kukaan halunnut, että ruumispartiossa olisi nähty likaiset kalsarit.

Kun ihminen on äärimmäisen ahtaalla, yllättävät asiat nousevat päällimmäiseksi. Jugoslaviassa alusvaatteista huolehtiminen oli kaikkea muuta kuin turhamaisuutta, koska enää ei voitu ajatella, että "eihän niitä kukaan näe". Tosin huolehtiminenkaan ei aina auttanut, vainaja kun ei kontrolloi vatsansa toimintaa.

Ihminen ei halua jättää jälkeensä häpeää. Kunniallinen lähtö on yksi hänen ikiaikaisista unelmistaan.

Mummo kohtaa mopoauton

 Mari Drah, rakas rippilapseni ammoisilta ajoilta, kirjoitti liikuttavan tapauksen mopoautoilevan tyttärensä ja tuntemattomaksi jääneen mummon kohtaamisesta. Kopioin Marin tekstin tähän: 

Mopoautoileva lapseni pyrki maantielle isänsä pihasta. Keli oli iljanteinen. Samaan aikaan tien liittymää lähestyi mummeli rollaattorillaan. Ystävällinen vanhus pysähtyi viittilöimään tyttärelle etuoikeutta leikata linja.

Tytär yritti parhaansa, mutta renkaat suti sutimistaan. Mummo hylkäsi rollaattorinsa ja köpötteli koputtamaan mopomobiilin ikkunaan.

"Onko sulla tässä talvirenkaat?"

"Joo, on, mutta on vaan niin liukasta."

"No yritäpäs vielä, niin minä työnnän."

Mummo tuuppasi ja tuossa tuokiossa tyttö oli radalla ja teräsmummo köpötteli takaisin rullakelkkansa puikkoihin.

Joulun ihme?

Hienointa on paperinen joulukortti

Välillä kannattaa karsia elämästä romppeita ja rihkamaa pois. En kuitenkaan karsisi joulutervehdyksiä. Ne todistavat, että toinen on ainakin hetken muistanut. Ne voivat kantaa yllättävän tärkeitä merkityksiä. Luulisin vieläkin, että ainoa jäljellä ollut lapsuudenystäväni olisi yhä elossa, ellei eräänä jouluna kortti olisi jäänyt tulematta.

Mielelläni lähettäisin tervehdyksiä enemmänkin, esimerkiksi kaikille nuorille, joiden kanssa olen elämää jakanut, ehkä tänä vuonna, ehkä neljäkymmentä vuotta sitten. Valitettavasti virkani pakottaa niukkuuteen, koska joku jäisi kuitenkin ilman ja pahoittaisi mielensä.

Minä otan mielelläni vastaan kaikenlaisia tervehdyksiä, ovatpa ne sähköposteja, tekstareita, mesetystä tai vatsappiviestejä. Facebook sopii, ja jopa Twitter vaikka sen käyttötarkoitus on toinen. Soittaakin saa. Viileä olo tulee vain silloin, kun huomaan olevani yksi muodollinen nimi jollain joukkopostilistalla. Viileys hälvenee vain sillä, että viestissä on jokin omaperäinen, syvällinen ajatus. Myöskään "kaikille hyvää joulua" ei tavoita henkilökohtaisesti.

Hienointa on saada paperinen joulukortti. Siihen sisältyy vaivannäköä ja ajatusta. Kortit ovat pitkään piirongin päällä, ja niihin tulee vilkaistuksi monta kertaa. Perheenjäsenetkin lukevat, ja kortin saaja saa kertoa, kuka tuokin lähettäjä on. 

Muutama vuosi sitten havaitsin surukseni, että joulun ydinaihe, Kristuksen syntymä on käynyt korteissa harvinaiseksi aiheeksi. Olen hyvällä omallatunnolla lähettänyt kortteja, joissa on ollut lintuja, tonttuja, kynttilöitä ja lumentaakkaisia puita. En paheksu niitä, mutta kun Betlehemin tapaus tietoisesti häivytetään korteista, tunnen että minun vakaumustani boikotoidaan. Ja sanotaan mitä sanotaan, perinteinen Marian ja Joosefin kertomus on paras ehdokas juhlan ydinsisällöksi, ja huonosti käy, kun ydin hukataan.

Sopivien kuvien puutteessa olen ruvennut kuvaamaan itse ja teettämään kuvistani kortteja. Kaksi joulua menin Berliinissä kuvaamillani seimillä. Tänä vuonna kävin Tampereella Finlaysonin kirkolla. Tällaisen näkymän löysin sieltä:

Kaliforniankondorit lisääntyvät neitseellisesti

Uusin Tiede-lehti kertoi yhdysvaltalaistutkimuksesta, jonka mukaan kaliforniankondorit kykenevät lisääntymään neitseellisesti. Tulos on julkaistu Journal of Heredity -tiedelehdessä.

Eläinmaailmassa neitseellinen syntymä ei ole aivan ainutlaatuista, koska eräät kalat ja matelijat pystyvät lisääntymään ilman koirasta. Linnuista siihen ovat aiemmin kyenneet vain jotkin kanat ja kalkkunat.

Tutkimuslöytö oli sattumaa. Tutkijat vain havaitsivat, että kaksi vankeudessa syntynyttä kondoria oli geneettisesti sukua kahdelle naaraslinnulle, mutta eivät yhdellekään uroslinnulle.

Saako Raamatun joulukertomus tästä tutkimuslöydöstä tieteellistä vahvistusta? – Ei saa.

Joosefin ja Marian tapaus ei kuulu luonnontieteiden alueelle. Joka sellaista luulee, siltä puuttuu sekä uskonnollinen että kulttuurinen sävelkorva.

Välituntivalvonnan surkeus

Koululla käydessä olen usein pysähtynyt välitunniksi oppilaita pihalle ajaneiden opettajien kanssa jutulle. En ole tavannut yhtäkään, joka olisi tehnyt sitä mielellään. Moni on huokaillut sitä, että tätäkö varten hän on opiskellut yliopistossa monta vuotta.

Viimeksi pari viikkoa sitten joku opettaja sanoi, että kun opettajan virkaan pätevöittävää auskultointia tehtiin, kukaan ei neuvonut, miten oppilaat voisi jaakata välitunnin ajaksi pihalle. Kasvatustieteen guruja kiinnostivat muut asiat. Ulos ajamisessahan eivät päde samat taidot, jotka auttavat tuntijärjestyksen pitämisessä. Käytössä on pelkkä keppi eikä porkkanoita lainkaan.

Jotta ilma vaihtuisi, monessa koulussa on varmaan pakko mennä pihalle. Lisäksi on selvää, että ulkoilma tekee hyvää kenelle tahansa.

Siitä huolimatta epäilen, että juuri tähän ulos ajamisen pakkoon olisi urani katkennut, jos olisi sattunut päätymään opettajaksi.

On varmaan monta ammattia, jossa arki täyttyy asioista, joista opinnoissa ei puhuttu mitään.

Kolumnin jälkisanat: on sitä jakaannuttu ennenkin

Minua on pitkään vaivannut sellainen ajatus, että tämä aika olisi jotenkin erityisen jakautunut ja riitautunut. Toismielisten blokkaaminen on kyllä vaarallista ja sitä on paljon. Minä olen tietoisesti yrittänyt pitää yhteyksiä myös niihin ihmisiin, jotka ajattelevat toisin kuin minä. Jossain menee tietysti raja, esimerkiksi siinä, että joku tykittää omaa propagandaa niin taajaan, että someseinälle ei muuta enää mahdukaan.

Nykyinen kahtiajako tuntuu kuitenkin Suomessa harrastelulta vanhoihin aikoihin nähden. Noin sata vuotta sitten ei tyydytty vihapuheeseen vaan ajauduttiin vihatekoihin ja sisällissotaan.

 

En osaa sanoa, kuinka paljon Aamulehden kolumnini on aiheuttanut keskustelua. Laskurit ovat menneet sekaisin tässä hässäkässä, kun olen siirtynyt itsenäisyyspäivän edellä joutoväkeen alati yltyvän vanhuuteni tähden.

 

Erikoisuutena mainittakoon se älypää, joka ryhtyi opettamaan minua kieliasioissa. Ei olisi kannattanut, olen niissä kohtalaisen hyvä. Älypää kirjoitti näin: "'Nykypäivää moititaan riitaisaksi'. Siis, tarkoitit tuota päivää, jolloin kirjoitit juttusi? Entä seuraavana päivänä, tai edellisenä päivänä? Jos tarkoitit pidempää aikaväliä, olisit varmaankin kirjoittanut 'Nykyaikaa moititaan riitaisaksi'.

En jaksanut kommentoida kirjoitusta, mutta sanon tässä, että "nykypäivä" ei tarkoita milloinkaan samaa kuin "tämä meneillään oleva päivä". Kielitoimiston sanakirjan mukaan sen synonyymeja ovat "nykyisyys" ja "nykyaika".

-----

Aamulehden kolumni on täällä.